Taas on tullut kahlattua yksi juoksukausi läpi. Tässä lajissa ei jaella pikavoittoja, vaan jokaisen lappu rinnassa juostun kilometrin eteen on pitänyt tehdä satojen kilsojen tai peräti vuosien mittainen treeni.
Kuulen usein lauseen: "Helppohan sun on, kun sä olet juossut niin pitkään / rakastat juoksua / olet sitä tätä ja tuota." Mua naurattaa toteamus aina vaan uudestaan ja uudestaan. Tiedän, että sen sanoja tarkoittaa pelkkää hyvää, mutta kulissien takana on hikeä, naurua, itkua ja hampaiden kiristelyä. En mä sen helpommalla ole päässyt tai pääse kuin muutkaan.
Aikuisurheilijoiden MM-kisat Göteborgissa olivat kisavuoden kohokohta. Voin allekirjoittaa kirjailija / juoksija Miika Nousiaisen sanat (HS 6.10.2024): "Minulla on kolmikymppisen kunto ja seitsemänkymppisen hiukset eli keskimäärin olen viisikymppinen."
Itsensä voittamisen taito
Oikeastihan lenkille lähteminen vaatii multa itsekuria ja aikataulujen setvimistä siinä missä vaikkapa aloittelijalla. Esimerkiksi tällä ja viime viikolla en ole kertaakaan lähtenyt juoksemaan ilman, että mun on pitänyt pakottaa itseni laittamaan lenkkikamat päälle.
Luin joskus kommentin, että siinä tapauksessa, jos lenkille ei tee mieli lähteä, pitäisi miettiä, josko laji on oikea tai onko tämä viesti ylemmältä taholta (kropalta?) että on liian kuormittunut juostakseen. Mutta ei, siitä tämä homma ei ole kiinni, tunnen sen verran hyvin itseni ja kroppani. Yksinkertaisesti olen liian mukavuudenhaluinen ja peruslaiska liikkuja. Olisi niin paljon helpompaa ja mukavampaa jäädä sohvalle somettamaan, varsinkin kun ulkona tuulee ja sataa kaatamalla. Tai ainahan sitä voisi katsoa jotain hömppää Netflixistä. Eikö se kivasti nollaakin päätä?
*Mainos HOKA* Tunnen itseni etuoikeutetuksi HOKA-lähettiläänä. Jos jätän lenkin väliin, syy ei ole mun kohdallani varusteista kiinni, vaan syyt ovat silloin terveydelliset tai korvien välissä. Olen HOKA-tallissa se helposti lähestyttävä tavisjuoksija, joka ei kilpaile maailman huippujen kanssa, tai edes kansallisissa kisoissa podiumpaikoista. Olen ilokseni saanut tukea tiimiltä niin nousuissa kuin laskuissa.
Miksi mä oikein juoksen?
Syy miksi mä lähden tai peräti pakotan itseni lenkkipolulle aina vaan uudestaan ja uudestaan on
- se taivaallinen (tai edes siedettävä) fiilis juoksun jälkeen
- ainoa itselleni oikeasti sopiva tapa pään tyhjentämiseen (ei, en keksi Nobel-palkintoon oikeuttavia innovaatioita juostessani)
- haluni kehittyä ja nähdä tuloksia
- arjessa hyväkuntoisena paremmin jaksaminen
- skideilleni urheilullisena esimerkkinä toimiminen
- laiskuriminän voittaminen
- mahdollisuus olla itsekseni edes hetken hektisen arjen keskellä tai vaihtoehtoisesti frendien tapaaminen.
Juoksulla pidän myös vaihdevuosioireet aisoissa ja teen itsestäni mukavamman tyypin. Sellaisen, jonka kaveri haluan ihan oikeasti olla ja jolle voin täydestä sydämestäni hymyillä nähdessäni hänet peilistä.
Meitä on perheessä kaksi sukupolvea juoksijoita. Naisten Kympistä on tullut äiti-tytär-aikaa parhaimmillaan. Ehkä saisin skidistä juoksukaverinkin, jollei oma rauha tai kavereiden kanssa treenaaminen menisi teinillä mamman ohi. Mutta näinhän sen kuuluukin olla, jokainen perheessä löytäköön oman tapansa liikkua. Tärkeintä on, että ylipäänsä liikkuu.
Kaikkeen ei voi itse vaikuttaa
Mulla oli p***a kevät, mitä sitä turhaan kiertelemään. Muutosneuvottelut vievät pahimmillaan viimeisetkin rippeet itsetunnosta. Voit vaan arvata millainen itseni kokoaminen mulla oli kesän mittaan. Asiaa ei yhtään parantanut se, etten kyennyt juoksemaan kunnolla lähes kahteen kuukauteen, eli koko sitä aikaa, kun epätietoisuuden aika työpaikalla jatkui. Mähän aloin olla pikku hiljaa fyysisesti elämäni kunnossa, mutta stressikerroin oli liian korkealla kyetäkseni juoksemaan terveellisesti. Olin armottomasti kerta heitolla kaksi kuukautta jäljessä kauden tavoitteisiin nähden.
Vanhat duunikaverini eivät oikein osanneet sanoa mulle lähdön lähestyessä juurikaan sen kummempaa, kuin että: "Nyt sulla sitten on aikaa juosta." Ymmärrän, että siinä tilanteessa on vaikea keksiä mitään järkevää lohdutuksen sanaa, varsinkin kun itse saa pitää duuninsa. Kyynisyys nousi silti pintaan. En mä voi herranen aika juosta yhtään enempää kuin jo juoksen. En halua rikkoa itseäni.
Päättömän juoksentelun sijaan olen treenannut kesän nousujohteisesti, kuten edellisinäkin vuosina. Uimastadikalle kesäosoitteen muuttaminen jäi kuitenkin väliin, sillä se aika meni palasten kasaamisen.
Yhtä asiaa kevään myllerryksessä multa ei kuitenkaan viety, juoksuminää. Oli upea juosta HCRD:ssä Superwomanina, rakkaan ystäväni Katjan, Batwomanin, seuraneitinä. Katja juoksi ensin maratonin 4:30 jäniksenä, jonka jälkeen juoksimme yhdessä puolimaratonin. Juostessa aika parhaimmillaan pysähtyy ja tuntuu siltä, kuin ystävän kanssa on tämän hetken lisäksi ikuisuus. Katjalla se ehkä tuntui jo siitäkin syystä, että hän juoksi kisoissa yli 63 kilometriä.
Todistettavasti kova duuni on purrut
Loppukesästä kävin pitkästä aikaa mulle megatärkeän ihmisen,
juoksuvalmentaja Pasi Päällysahon testattavana.
Maratoonarin tasotestin tulokset yllättivät. Pakkohan mun oli lukemia uskoa, olin paremmassa kunnossa kuin kuvittelin. Testin mukainen maratonvauhti oli ollut mulla kauden tavoitteena.
Mitäköhän se olisikaan ollut, jos olisin saanut treenirauhan myös keväällä? Turha jossitella, sillä olen teräksisessä (juoksu)kunnossa, en vain ikäisekseni, vaan muutenkin.
Maratoonarin tasotestin aikana juoksemani 7 x 2000 metriä valojäniksen perässä antoi mulle sisäisen rauhan. Ehdin ajatella ainoastaan tasaisen vauhdin ylläpitoa. Kuulokkeissa soi ruotsalaiset hitit ja Pasi kertoi koska oli aika pysähtyä laktaatin mittaamiseen. Lämmin suositus juoksijan ja maratoonarin tasotesteille, jos kaipaat sykkeiden ja vauhtien päivittämistä tai ylipäänsä tietoa siitä, miten just sun kannattaisi treenata järkevästi. Pasi Päällysahon valmennuskin on huippua. Hän taikoi musta kahdeksan vuotta sitten juoksijan, joka olin halunnut jo pitkään olla, mutten tiennyt kuinka tekisin sen.
Apua uuden duunin löytämiseen kaivataan!
Odottelen vielä palkintoa kovasta duunista, jota teen päivittäin uuden työn löytämisen eteen. Jos kuulet viestintään, markinointiin, HR:ään, tapahtumiin tai asiakaskokemukseen liittyvistä duuneista, pistäthän mulle viestiä tulemaan. Varsinkin jos yrityksessä arvostetaan aidosti eri-ikäisiä työntekijöitä, ei ainoastaan juhlapuheissa. Linkkarista löydät profiilini. Kerrothan etenkin niistä duuneista, jotka eivät ole (vielä) julkisessa haussa, hakijoita kun on kokemukseni mukaan heittämällä 200-1000 yhteen paikkaan.
Ajat ovat kovat, mutta juoksu helpottaa siinäkin. Mun on pakko uskoa, että hyvä tulee hyvän luo, lopultakin.
Tukholman maraton osui samalle viikolle irtisanomisilmoitusten kanssa, mutta siitä huolimatta mä vedin hyvin 36. maratonini. Katselin maisemia, juttelin ihmisten kanssa ja nautin mielettömästä fiiliksestä. PB-kellon kilkuttaminen saa jäädä ensi vuoteen. Jos saan pidettyä kiinni järkevästä ja säännöllisestä treenaamisesta enkä joudu telakalle, mikä vaan on mulle mahdollista. Se vaatii vain kovaa duunia ja itsensä voittamista etenkin niinä päivinä, jolloin ei yksinkertaisesti huvittaisi juosta.
Ei kommentteja