Keväisiin juoksukisoihin ilmoittautuminen tuntuu aina täydelliseltä idealta silloin, kun syksyiseltä taivaalta tulvii hymyn hyydyttävää sadetta viikkotolkulla. Tai kun jäisillä kaduilla loskaa vältellessä haaveilee kuivista kaduista ja lintujen laulun säestyksellä juoksemisesta läpi keväisen kaupungin.
Sitten viimein koittaa kevät, mukanaan katupölyn ja siitepölyn sekoitus. Cocktail, jota ei haluaisi rööreihinsä mistään hinnasta, ja jonka olemassaolon aika on onnistunut poistamaan muistilokeroista.
MiniSun Minimarathon toimi hyvänä shakeout-juoksuna edellisenä iltana. Lainasin duunikaverini pojan juoksukaverikseni, sillä omat skidini ovat jo liian vanhoja. Kuvassa kisamaskotti pitelemässä juoksukaiffarini numerolappua.
Kotitalomme saa vuodenvaihteeseen mennessä kadun puolelle uudet ikkunat ja värikin muutetaan alkuperäiseksi. Vähän surettaa, että lohenpunainen vaihtuu kaikista maailman väreistä beigeen. Ennen kuin päästään maalausvaiheeseen, talo kuoritaan vanhasta rappauksesta, seinä pestään, kunnostetaan ja rapataan. Julkisivuremontti tarkoittaa infernaalisen melun lisäksi huonoa sisäilmaa ja mikä pahinta, lisää pölyä keuhkoja tukkimaan.
Hokan Carbon X2:t valikoituivat jälleen kerran kisakengiksi.
HCR-aamuna henki pihisi ja vinkui. Sain sen lääkkeillä aisoihin. Hoin itselleni aamiaispöydässä, että olenhan mä ennenkin pystynyt juoksemaan keväällä, miksi sitten en nytkin? Vasta joitain tunteja myöhemmin Meilahden pöpelikössä juostessani tajusin, että mun olisi kannattanut jäädä suosiolla kannustusjoukkoihin.
Kaikki sujui mainiosti 12 kilometrin kohdalle. Juoksukaiffarini Aino oli tosin huomannut jo kympin kohdalla, ettei mulla ehkä ollutkaan kaikkein helpoin juoksupäivä meneillään. Mutta siihen asti mua kantoi varmasti ilo siitä, että sain olla juoksemassa, Se, että olin tavannut ennen starttia rakkaita ystäviä.
Bambit, ei suinkaan ajovaloissa, vaan lähtöjännityksessä
Aino oli saanut vippipiletin kisoihin. Se piti sisällään myös VIP-tiloihin pääsyn. Sieltä myös minäkin löysin itseni. Ja siellä oli vaikka keitä tuttuja, joihin tuskin olisin muuten törmännyt kisoissa. Rakkaista rakkain Katja tulla pöllähti Helsinki City Marathonin 4 ja puolen tunnin jänistykseltä hetkeksi huilaamaan, tankkaamaan ja vaihtamaan vaatteita. Voi sitä jälleennäkemisen riemua!
Lähdimme Ainon kanssa 1:50-1:59 aikaan tähtäävien karsinaan odottelemaan lähtölaukausta. Katja lupaili tulla perästä, mutta eihän me siellä toisiamme enää nähty. Meidän kultamunaporukasta (mihin Katjakin kuuluu) Tikru sattui samaan lähtöryhmään. Ihanaa, kun saa taas hyvällä omallatunnolla halailla. Olisi tuntunut valjulta heittää pelkät yläfemmat.
Kyyneleet nousivat silmään siinä vaiheessa, kun kunnioitimme mukana olevia ukrainalaisia juoksijoita aplodeilla. Miten onnekkaita olemmekaan, kun saamme juosta. Nykymaailmaa katsoessa tuntuu siltä, ettei mitään voi ottaa itsestäänselvyytenä.
Lähtölaskenta... ja sitten matkaan.
Juoksimme Ainon kanssa rinta rinnan. Emme jutelleet, mutta mulle oli tärkeää, että hän oli just siinä. Tämä oli ensimmäinen yhteinen juoksumme ikinä, mutta askeleemme osuivat yksiin, vauhdista puhumattakaan. Sää oli upean keväinen. Tosin jo kahden kilometrin kohdalla manailin, että olin jättänyt lippiksen himaan. Naamani olin sentään sivellyt viisikymppisellä suojakertoimella.
Tavoittelin kahden tunnin alitusta, sillä olenhan mä aina pystynyt kylmiltänikin siihen ja kuntoni on tällä hetkellä
puolen vuoden vastoinkäymisten jälkeen noususuhdanteessa.
Työkaverini oli iloksemme Koivusaaressa heijaamassa. Onneksi huomasin hänet jo hyvissä ajoin.
13 kilometrin kohdalla jouduin tukeutumaan ensimmäisen kerran astmapiippuun. Vilkutin upealla askeleella kirmaavalle Ainolle, että mene ihmeessä, älä jää odottamaan. Aino jatkoi kauriin lailla matkaansa ja sai elämänsä ensimmäisen puolimaratonin mitalin kaulaansa reilulla kahden tunnin alituksella. Mahtava suoritus!
Heitin jarrut pohjaan. Vaikka järjestäjät kastelevatkin hiekkapätkiä, tuntui siltä, että juoksen lenkkareiden nostattamassa hiekkapilvessä. Pöly kirveli silmiä, mutta varmasti myös huoli omasta tilanteestani.
Keskuspuistossa kävellessäni soitin miehelleni:
Sano mulle jotain kaunista.
Hän teki työtä käskettyä. Jos hän olisi käskenyt mun lopettaa kisan, olisin tehnyt sen. Ehkä.
Jatka rauhassa. Sä pääset vaikka kävellen maaliin.
Via dolorosa alkoi kohdasta, jossa oli maratonviestin 1. ja 3 vaihto.
Piipahdin Downtown 65:n legendaarisella Fuck the hill -pisteellä hörppäämässä kuplivaa. Eltsun kohdalla kannustin kanssajuoksijoita. Vältin katsomasta kelloa, sillä kaksi tuntia ylittyisi tuijottamattakin.
Soitin juoksukaverilleni Sadulle ja sain häneltä kaipaamani tukea.
Kaarsin Mäntymäen kentälle. Ei enää puoltakaan kilsaa. Kun ei huvita yhtään.
Katja ilmestyi tyhjästä pelastavana enkelinä:
Mä olen yrittänyt saada sua kiinni koko matkan. Nyt onnistui!
Siinä hän oli, ensin maratonin juosseena ja siihen perään pian puolikkaan. Raikkaana ja reippaana, toisin kuin minä. Mua alkoi naurattaa. Kävelimme kaulakkain maratonportille vievän kumpareen ylös. Näytimme näkymätöntä keskaria juoksemiselle ja päätimme aloittaa pitsinnypäläyksen tai dokauksen sen sijaan. Tai molemmat.
Katja juoksi Helsinki City Doublen, eli ensin maratonin ja siihen perään puolikkaan. Hurjaa!
Emme halunneet olla historian ensimmäiset loppusuoran kävelijät. Katja käski mun ottaa loppukirin stadionilla ja niinhän mä lopulta tein. Askel lensi, eikä ihmekään, sillä olinhan mä lepäillyt reitin mittaan ihan riittävästi yhden kisan tarpeiksi.
Maalissa ajassa 2:04:18. Yllättävää kyllä, jo kilometrien ajan kalvanut keljutus vaihtui onnen tunteeksi. Vain keuhkot muistuttivat mua reitin mittaan käymästäni kamppailusta. Oli kuin joku olisi vedellyt hiekkapaperilla sisuskalujani.
Mitäs me mitalistit
Seuraava tunti olikin hengailua juoksukavereiden kanssa, 0-prossaista olutta ja Elovena-juomaa hörppien. Daijuja ja vähemmän tyhmiä juttuja.
Kävely läpi kesäisen Helsingin Ainon kanssa juoksusta pölisten oli parasta palauttelua ikinä. Aika pysähtyi kirjaimellisesti. Enää ei tarvinnut tuijotella kelloa eikä välittää siitä, monelta on perillä.
Ei kommentteja