Juoksustrategia vuoden ekoihin kisoihin oli kristallin kirkas: ei sankaritarinoita, ei enkkoja. Täysillä verkat kisapaikalle (asun lähellä ja myöhästyminen on hyvin todennäköinen vaihtoehto), lungin reippaasti kisan kymmenen kilsaa ja sitten täysillä kotiin ennen kuin merituuli jäädyttää pystyyn.
Kisojen lähtöalueelle eli Senaatintorille saapuminen meni täysin suunnitelmien mukaan. Olin odotellut juoksun alkua kuumeisesti koko päivän, mutta vielä iltakahdeksan aikoihin arvoin millä lenkkareilla juoksen, laitanko buffin (ja missä se on???), pitäisikö pistää toppi selänlämmikkeeksi paidan alle ja sitä rataa.
Emme aikoneet jättää juoksukaverini Satun kanssa kasseja maalissa sijaitsevaan säilytykseen, joten olin napannut meille molemmille numerolaput Wanhan Sataman kisa-alueelta aiemmin päivällä heti numerojaon alettua. Olin laittanut oman numeroni paidan rintaan komeilemaan, mutta käännyin ulko-ovelta vielä olkkariin nappaamaan Satun lapun kantoon. Oi apua, jos olisinkin unohtanut sen!
Ja sitten olikin kiire. Tosi kiire. Aika lungisti Satu mua odotteli siinä narsissi-istutusten vieressä. Tuntee mut hyvin. Tietää, että kyllä mä sieltä tulen, mutta kovin pitkiin avautumisiin ei varmastikaan riitä aikaa. Onneksi saimme kuitenkin vaihdettua sanan jos toisenkin ennen kuin otimme paikat lähtökarsinasta.
Satu meni eteen alle 50 minsan juoksijoiden joukkoon, mä jäin visusti sinne 57:30 ja 55 minuutin jänisten väliin.
Yleensä päivittelen aina ennen lähtölaukausta, että mitä mä oikein mahdan edes tehdä täällä kaikkien juoksijoiden keskellä. Tällä kertaa jätin nuo aatokset sinne kuuden kilsan tietämille.
Sitten oli lähdön aika. Pidättelin vauhtia, mutta huomasin pian olevani 52:30 jänöjen peesissä viiden metrin hajuraon päässä. Katsotaan, josko pysyn vauhdissa.
Reitti muistutti peruslenkkiäni. Tosin minähän en normaalisti starttaa Senaatintorilta, juokse pitkin autoteitä satojen muiden kanssa, ole pysähtymättä punaisissa ja päätä juoksuani Wanhan Sataman pääovista sisään. Mutta muuten oli kuin olisin ollut rakkaalla, varhaisella yöjuoksullani.
Vauhti tosin oli aivan jotain muuta kuin peruslenkilläni. Olen juossut vauhdikkaan lenkin viimeksi syyskuussa ja viime lokakuun alussa juostun HCM:n jälkeen olen juossut yhden reippaan lenkin. Senkin vain viikkoa aiemmin. Mittaa sillä ei ollut edes seitsemää kilsaa ja kilometrivauhti oli 5:35 min hujakoilla. Se oli ihan riittävästi.
Nyt pingoin 5:15 keskarilla ja se tuntui vallan passelilta vauhdilta. Tai no, taisin vähän huijata. Miltei yhtä raskaalta se tuntui kuin tasan vuotta aikaisemmin Helsinki 10:n virtuaalikisoissa, jolloin juoksin kympin aikaan 48:42.
... ja samassa kohtaa mä ihailen maisemia - tai jotain. (kuva Helsinki 10, kuvaaja Niklas Holmberg)
Helsinki 10:n uudistettu reitti oli paras tähänastisista. Upeat maisemat ja tilaa juosta. Kun vain hiekkapölyä olisi ollut vähemmän. Jouduin kostuttamaan kurkkuani Olympiaterminaalin juomapisteellä ja ottamaan suihkeen astmapiipusta. Jänikset jatkoivat matkaansa, mutta mun oli annettava aikaa keuhkojen ja kurkun ensiapuun. Mua keljutti hetkisen verran, mutta ei siinä auttanut muu, kuin jatkaa matkaa itsekseen.
Jänikset tekivät sekunnin tarkkaa työtä pitäessään vauhtia yllä. Nyt mä olin omillani.
Juoksukunnossa-Ansku oli yhdessä jos toisessa paikassa heijaamassa meitä juoksijoita. Ihanaa, että hän jaksoi sutia Alepa-fillarilla pitkin Helsingin eteläistä niemeä bongaamassa tuttuja ja kannustamassa myös kaikkia tuntemattomia. Usko itseeni ja kykyihini oli aika nollassa juostessani yksinäni Katajanokanrantaa vastatuuleen noin kilsan verran maalista. Kuinka ollakaan, Ansku tuli taas kerran viereeni pyörällään. Sillä tapaamisella oli merkityksensä (kiitos rakas Ansku!). Sain uuden vaihteen päälle ja hoin itsekseni rannasta sisämaahan noustessani:
Mun on tehtävä tämä itse. Mun on juostava mun omilla jaloillani. Kukaan muu ei tee tätä mun puolestani. Kohta mä pääsen vessaan.
Nelosen pysäkki, alamäki kohti Wanhaa Satamaa. Katsoin vanhasta tottumuksesta vasemmalle, oikealle ja vasemmalle, vai miten se nyt menikään, ja sitten annoin mennä täysillä mäkeä alas. Porukkaa oli ihan pipona Wanhan Sataman edessä, tai siltä se ainakin musta tuntui. Suuren juoksukisan tunnelmaa. Kaarsin sisään Wanhan Sataman ovista. Loppukiri, maali ja tyhjyys. Onneksi siihen tuli pian Satun syli ja sain valutettua kyyneleitä hänen hiestä märälle juoksupaidalleen.
Mulla oli kaikki hyvin. Itse asiassa paremmin kuin tiesinkään. Siksi ne kyyneleet. Kuuden kuukauden mittainen juoksijan painajainen oli ohi. Vitsit me oltiin Satun kanssa molemmat voittajia!
Juoksijat auttavat toisiaan, niin myös tälläkin kertaa. Satu pääsi kyydillä kotiin (kiitos Anni ja Hannamari), eikä hänen tarvinnut värjötellä yllättävän kylmässä kevätyössä ensin ratikkapysäkillä ja sitten vielä junalla. Mulla oli sen verran maalitarjoiluja kannettavana Skattalta kotiin, joten juoksun sijaan jouduin kävelemään. Juoksustrategiani ei siis toteutunut tältäkään osin. Pirautin toisen juoksijan, eli mieheni tulemaan vastaan takkini kanssa. Tapasimme puolessa välissä kotimatkaa, eikä juoksujutuistani ollut tulla loppua. Onneksi juoksija ymmärtää toista juoksijaa.
Kotona odotti tee, iltapala ja lapset, illanvieton peruspilarit. Pistimme Julian pyörimään telkkarista ja sitten olimmekin taas keskellä normiperhemeininkiä. Päivän juoksut ja juoksutarinoinnit olivat plakkarissa siltä erää.
La 23.4. Helsinki 10 | 10 km 52:44 | 5:16 min/km
Ei kommentteja