En ole vesipeto luojan armosta, enkä myöskään koululiikunnan ansiosta. Uimaan lähteminen on ollut mulle vuosikausia vastenmielistä. Olen ollut aivan liian itsekriittinen uimapukuun verhotun kroppani suhteen, eikä uiminen ole sujunut millään.
Päätin jo siinä vaiheessa, kun ensimmäinen lapsi oli vasta tuloillaan, etten antaisi uimiskammoa perintönä jälkipolvelle. Niinpä lapseni ovat käyneet vauvauinnissa sekä alkeisuimakoulussa heti kun ikä, motoriikka ja kyky noudattaa opetusta sallivat sen. Matkoilla käydessämme olemme testanneet erilaisia uimahalleja ja jossain vaiheessa Stadikasta tuli epävirallinen kesämökkimme.
Eivät lapsetkaan ole lähteneet aina riemusta kiljuen uimaan, vaan olen joutunut maanittelemaan (myös) heitä. Kun hoin vuosien mittaan tarpeeksi usein, että uiminen on ihanaa, niin aloin viimein uskoa siihen itsekin. Itsesuggestiolla saa ihmeitä aikaan!
Voi, kun sulavaa uimahyppyä voisi harjoitella itsekseen uimahallin pimeydessä ;D
Tyttäreni on tällä hetkellä perheemme todellinen vesipeto. Eilen Stadikalla polskutellessamme hän ihmetteli, kuinka outoa onkaan uida ilman, että joku toinen kertoo, mitä seuraavaksi on vuorossa ja kuinka liikkeet tehdään puhtaasti. Nappasin ajatuksesta kiinni saman tien ja pyysin häntä opettamaan mulle oikeaa rintauintitekniikkaa. Yllätyksekseni huomasin, kuinka hyvä opettaja nuorimmaiseni on. Hän analysoi uintiani ja näytti mitä muutettavaa mulla on. Yritin ohjeiden mukaan kerran, toisen ja kolmannen. Se oli siinä! Seuraavaksi keskityimme oikeanlaisen hengityksen sisäistämiseen. Treenasin sitä tänään sisukkaasti ja voin ilokseni sanoa, että olen jo nyt aivan eri uimatasolla, kuin vielä viikko sitten. Epävirallinen uimaopettajani lupasi, että hän laittaa mut vielä tämän kesän aikana vapaauintiprässiin. Tytön päättäväisyys on sitä luokkaa, että uskon kauhovani vapaauintia vielä tämän vuoden puolella. Niin ne roolit muuttuvat.
Vesijuoksu tulee säilymään jatkossakin viikko-ohjelmassani.
Haaveissani olisi olla 50-vuotiskesänäni yhtä hyvä uimari kuin tyttäreni on tällä hetkellä. Ehkä odotan itseltäni liikoja, mutta oikeanlaiset eväät haaveen toteutumiseen ovat olemassa. Mulla on tarvittavaa tahtoa, erityisuimakortti ja mainio uimapiiskuri omasta takaa. Tulen varmaan kuulemaan piiskurini suusta legendaariset sanani useammankin kerran:
Uiminen on ihanaa, älä unohda sitä!
Ei kommentteja