Ystäviä, rentoa juoksua ja auringon porotusta – Helsinki10

Kisaviikon sää on seilannut laidasta laitaan. Numeroita hakiessa olisi ollut hyvä olla  kevytuntuvatakki päällä sateessa, mutta itse kisoihin juoksuhame ja t-paita oli ainoa järkevä yhdistelmä. Helsinki10 oli siis toistamiseen auringon riemuvoitto ja varjoton taival.

Kisa-aamu

Iltapäivälähdöt ovat aina yhtä piinaavia. Tapoimme tyttäreni kanssa aikaa sohvalla istuskellen, lähtövalmiina, jalat reteästi sohvapöydällä. Hän oli lähdössä klo 12:ksi luokkakaverin synttäreille, mä olin ajatellut lähteä samoihin aikoihin Senaatintorille. Tunnit ja minuutit kulkivat tosi hitaasti. Lähdön koittaessa lapsi meni omia teitään ja mä jäin etsimään kuumeisesti aurinkovoidetta. Vasta tässä vaiheessa tajusin, että olen lähdössä paahtavaan auringonpaisteeseen vähintäänkin puoleksitoista tunniksi. Sukkisten peittämät talvikoipeni, niskasta ja korvannipukoista puhumattakaan, eivät ole vielä karaistuneet sään vaatimalla tavalla. Olisihan mulla tietty ollut aikaa jo tuntikaupalla miettiä tätäkin asiaa, mutta eihän mun lähtöni kisapaikalle voi olla seesteisen rauhallinen.

Lähdössä

Mitä lähemmäksi Senaatintoria pääsin, sitä enemmän näin lämmittelyjuoksulla kirmaavia juoksijoita. Lähikortteleiden ympäri kävi kova kuhina. Itse en malttanut juosta puolta kilsaa enempää, sillä Senaatintorilla oli niin paljon tuttuja, joiden kanssa halusin rupatella ennen lähtöä.

Tavoiteaika

Lähdössä törmäsin duunikaveriini Nickeen, joka oli huomanut Helsinki10:n aamulenkillään. Pikainen ilmo Forumin kisatoimistossa ja sieltä suoraan Senaatintorille. Noin nopea kiituri, Yritysmaratonviestijoukkueemme salainen ase, ehtisi kyllä laivalle takaisin työvuoron alkuun mennessä.

Nicke ehdotti, että lähtisin hänen peesissään juoksemaan kympin 50 minuuttiin. Hetken ajan olin valmis suostumaan hänen houkutteluunsa, mutta onneksi havaitsin Kermiksen ja Tomin lähtökarsinassa. Jäin suosiolla heidän seurakseen ja kirittäjäni siirtyi 45 minuutin jäniksen kylkeen.

Päätin juosta mukavuusalueella vältellen alle 5 minuutin kilometrivauhteja, jotta sydämeni ei vahingossakaan ottaisi ylimääräisiä hyppykierroksia. Rasitus siitepölyaikaan saa sen hetkessä aikaiseksi. Tämä oli ensimmäinen aurinkojuoksu tällä juoksukaudella ja olihan maratonistakin vasta kaksi viikkoa aikaa.

Vessajuttuja

Keskustelut juoksukavereideni kanssa olivat loppuviikosta vessapainotteisia, sillä mun vatsani piti saada toimimaan liki puolentoista viikon kärsimyksen jäljiltä. Poppakonsteja tuli käytettyä yhtä jos toista, mutta kovemmat aineet otin vasta perjantaina käyttöön sillä seurauksella, että järisyttävän paha olo sen kuin jatkui, mutta nyt mulla ei ollut sisälläni hiventäkään energiaa, saati nesteitä. Aamun aikana asialle ei ollut paljon tehtävissä.

Kympillä se ei onneksi ole kuitenkaan maailman pahin juttu, tosin hetkittäiset vilun väristykset olivat vaivoinani Kaivopuistonranasta maaliin saakka. Puolikkaan tai maratonin olisin suosiolla jättänyt väliin näillä kisavalmisteluilla.

Mäet hitaasti

Vaikka rataprofiili onkin melko tasainen, kyllä nyppylöitä oli tällekin reitille ripoteltu sinne tänne. Vaikka tunnenkin reitin todella hyvin, niin silti esimerkiksi nousu Hietsun torilta vanhalle kotitalolleni ei ole koskaan aikaisemmin tuntunut näin jyrkältä, ei edes lumihangessa lastenvaunuja lykkiessäni.

Laitoin sordinon päälle pienissäkin nousuissa ja kunnon alamäissä rullailin ja rallattelin alas. Huomasin, että moni kanssajuoksija paahtoi mäetkin samaa vauhtia kuin juoksi tasaisella. Mua ohiteltiin ylämäissä molemmilta puolilta, mutta mäen alla järjestys useimmiten vaihtui.

Kukkis ja Poppis. Näissä pippaloissa tuli otettua hävyttömän vähän kuvia. 

Jänisten välimaastossa

Helsinki10:llä oli kunnioitettava määrä jäniksiä. Inhoan kuitenkin yli kaiken juosta tiiviissä porukassa, joten puikkelehdin itseni vapaaksi 57:30-ryhmästä heti, kun porukka alkoi hieman hajota.

Kaivopuistonrannassa viereeni juoksi tuttu juoksukaveri, Annika Porista. Hän oli seuraillut mua kolmen kilsan verran ja kehuskeli ohitusreittejäni. Musta on aina mahtavaa, jos vain voin olla avuksi. Juoksimme hetken rinta rinnan jutellen.

Puolivälin tietämillä

Hernesaaressa hiekka pöllysi ja keuhkot olivat kovilla. Onneksi sain ottaa hyvällä omallatunnolla muutaman kävelyaskeleen juomapisteellä. Se virkisti ihmeesti! 

Puolessa matkassa pari ruotsinkielistä juoksijaa kertoivat toisilleen väliaikatietoja. Heillä oli mennyt aikaa 26 minuuttia, mulla oli mennyt samaan matkaan puoli minuuttia enemmän. Seuraavan kulman takana en nähnyt enää edes heidän selkiään. He hävisivät sen siliän tien.

Heijaajat

Miten mahtavaa onkaan saada kannustuksia omalla nimellään tai nähdä tuttuja kasvoja yleisön joukossa. Erityisesti mulla jäi mieleen Helsingin juoksijoiden Virpi ja entinen juoksuvalmentajani Pasi. He ilmestyivät sinne tänne reitin varrelle ja olivat messissä myös lähdössä, kuin maalissakin.

Mestariheijaajat Pasi ja Vipe. 

Seitsemän kilsan kohdalla jarrut pohjaan

Olo tuntui hyvältä, mutta takaraivossani sykki jatkuvasti pelko sydämen (vaarattomista) rytmihäiriöistä. Viime vuonna ne iskivät Kaivarinrannassa ja kaksi viikkoa sitten maratonilla 4 kilometrin kohdalla.

Olin jättänyt sykevyön pois matkasta, enkä tiennyt josko juoksen jo ns. punaisella alueella, vai onko mulla sykkeiden mukaan väljyyttä pelissä mukana. Olo tuntui hyvältä ja juoksu niin helpolta kuin paahtavassa auringossa se suinkin on mahdollista, joten annoin mennä. Seitsemän kilsan kohdalla radan vieressä kuitenkin makasi juoksija jalat ylhäällä talon seinää vasten. Hänestä pidettiin huolta, joten ei ollut tarvetta pysähtyä. Hänen näkemisensä sai mut kuitenkin laskemaan automaattisesti vauhtiani. Seitsemäs kilometri meni sekunnilleen yhtä hitaasti, kuin ensimmäinen hurjassa ryysiksessä (5:32 min/km). Sain kuitenkin kerättyä voimia ja kasvatettua itsevarmuutta vauhtia hieman hidastamalla.

"Eikö nyt ole loppukirin aika?"

Annika juoksi viereeni Crusellin sillan kupeessa. Vastasin hänen kysymykseensä loppukiristä, ettei musta irtoa sellaista ja että muutenkin loppupuolisko on mulla aina ensimmäistä hitaampi. Toivotin hänelle hyvää loppumatkaa ja totesin, että näkisimme sitten maalissa.

Rullailin sillan alas ja pysähdyin juomapisteelle pikaiselle tankkaukselle.

Juoksukaveri pitää saada kiinni

Olo oli taas virkistynyt lyhyen pysähdyksen ja raikkaan vesimukillisen jälkeen. Päätin ottaa Annikan kiinni. Olisi mukava juosta loppumatka yhdessä ja saada kaverilta kiritykset viimeiseen rutistukseen. En sitten saanut häntä kiinni, mutta vasta viestiteltyämme kisojen jälkeen mulle selvisi syy. Olin ohittanut hänet jo aikaisemmin, varmaankin sillalta rullatessani. No, Annika toimit kuitenkin sytykkeenä mun viimeisille kilsoilleni, kiitos siitä ystäväiseni!

Kannattaisi varmaan tutustua reittikarttaan 

Onneksi olimme jubailleet lastenvaunusarjaan osallistuvan Elinan kanssa Baana-pätkästä ennakkoon, sillä en ole oikeastaan koskaan aikaisemmin tajunnut, että siinä tosiaan on hidastava hivutusnousu Ruoholahden päässä. Olen muuten vain kiroillut tahmeata menoa juuri siinä osassa suoraa. Osasin näin ollen laskea tässäkin kohtaa vauhtia sen verran, että loppukilometrille jäi vielä puhtia muutamaan ohitukseen. En ollut kuitenkan aivan varma missä kohtaa voisin aloittaa lopullisen loppukirin, sillä en ollut tarkastanut tämänvuotista maalin paikkaa. Siellä se kuitenkin näytti olevan aivan Baanan päässä. Eipä siinä juuri spurtteja ehtinyt ottaa, kunhan nautin juoksun hurmasta.

Luottolenkkarit Hokan Mach 2:t toimivat taas moitteetta. 

Maalissa ajassa 52:32 (netto)

Maalissa oli jonotusta sinne ja tänne, herkullista kahvia, berliininmunkkeja, jädeä ja vaikka mitä. Saimme viimein Sanomatalosta Senaatintorille jättämämme varustepussukat ja tuttua hälinää ja sähellystä oli taas ilmassa, kun juoksukaverit tapasivat toisensa. Sen kummemmin ei kisapaikalla tainnut olla vaatteidenvaihtopaikkoja, joten turistit katsoivat kauhuissaan näkemäänsä paljasta pintaa. No, meille juoksijoille se nyt ei ole sen kummempi juttu, kuin märät vaatteet pois ja kuivaa tilalle.

Mitä kisoista jäi käteen?

No mitali tietty, negatiivinen splitti (26:30 | 26:02), ikäryhmäni seitsemäs sija (viime vuonna kahdeksas ;) sekä ystävien kanssa jutustelut ja halit.

Kotiin kävellessäni pohdin hetken juoksua kokonaisuutena. Musta tuntui siltä, kuin olisin juossut viikon reippaan lenkin isossa porukassa. Tämä oli tällainen perusjuoksu kauden alkuun, pohjalukemat, joiden perusteella mietin tulevaa. Tasaista, yllätyksetöntä menoa, jota aurinko ei kyennyt kaatamaan. Tällainen tasapaksu juoksu riittää mulle ja saa kestohymyn huulille.

27.4. Helsinki10 | 52:32 | 5:15 min/km