En juuri koskaan valmistaudu sen kummemmin kympin pyrähdykselle. Matkana se on mukava välipala ja varsinkin nyt oman juoksukauteni alussa, Helsinki10 olisi lähinnä lähtötason testausta. Tältä vuodelta on takana vasta yksi reipas lenkki, jolloin juoksu on tuntunut tutun jouhevalta, samalta kuin viime juoksukauden parhaina päivinä. Mulla on vielä turkasen pitkä matka hyvään kuntoon.
Viime vuonna tähän samaan aikaan juoksin kympin kisan aikaan 49:21. Nyt lähdin hakemaan aikaa 54:59, mutta senkään toteutumisesta mulla ei ollut pienintäkään varmuutta. Lähtisin juoksemaan hyvältä tuntuvaa vauhtia ja maalissa sitten selviäisi miten homma sitten menikään. Jätin tarkoituksella keskivauhdin pois sykemittarini näytöltä, jotta se ei määräisi juoksuani. Taivaltaisin läpi lempilenkkimaisemani tämänhetkisellä hyvän olon kisavauhdilla.
Oloni on ollut viime aikoina kaikkea muuta kuin hyvä. Kisoja edeltävänä iltana olo oli peräti kauhea. Siitepölyallergia painoi päälle, ei niinkään ne pari synttärijuhlissa juomaani viinilasillista. Päätin jättää koko kisan väliin. Aamun valossa olo kuitenkin tuntui paljon paremmalta, joten aikaisempi peruutuspäätös oli helppo sivuttaa. Lähdin viemään lastani aamuvarhaisella toiselle puolelle kaupunkia uimakouluun, enkä ehtinyt enää miettiä omia olojani sen kummemmin. Varpaani ärsyyntyi raskaista ruokakauppaostoksista, mutta heitin senkin takaraivoni pimeimpään nurkkaan. Minähän juoksisin.
Tapasin Hokan teltalla Hoka359-parini Katjan ja Hokilla myös juoksevan, mielettömän lahjakkaan Satu Kähkösen. Lähtisimme juoksemaan Sadun kanssa yhdessä, hänellä kun kolmen kuukauden sairasteluputki oli vienyt kovimman terän juoksusta. Sopiva määrä häröilyä piti meidät lämpiminä jäätävässä kevätsäässä. Juoksu Kansalaistorilta keskustan läpi, pit stop Galleria Esplanaden vessassa (miehillä pitkä jono, naisilla ei) ja lähtökarsinaan etsimään tuttuja naamoja.
Hoka One One järjestää lenkkareiden testijuoksutapahtumia pitkin kevättä ja kesää. Paikat ja ajat löytyvät kätevimmin Hokan Facebook-sivujen tapahtumalistauksesta.
Näin pienessä tapahtumassa kaverit on helppo löytää. Ei tarvitse kuin seurata ääntä, niin siellä he ovat. Kisafiilis alkoi nousta. Lapulla rinnassa on ihme vaikutus. Unohdin kaiken muun, oli vain tämä hetki ja muut juoksijat ympärilläni.
Etelä-Espa on upea lähtöpaikka. Harvoin pääsen edes yöjuoksuillani pinkomaan keskellä keskustan pääväyliä. Laitoin kellon lähtölaukaukselta käyntiin. 10 metriä juostuamme Satu pyysi anteeksi, että joutuu tekemään mulle oharit. Kilpailuhenki otti yliotteen ja sinne hän katosi kevyellä, upealla gasellin askeleella. Ymmärsin oikein hyvin, näinhän sen pitikin käydä. Pian Timo lähti omaa vauhtiaan, samoin Tom. Katjakin oli jo kadonnut. Jättäydyin tarkoituksella Kukkiksen ja hänen jänistettävänsä Jussin jälkeen. Mä olin sunnuntaihölkällä, en enkkoja metsästämässä. Yritin löytää Kermiksen jostain. Olimme sopineet juoksevamme yhdessä, mutta alkuhötäkässä olin näköjään lähtenyt kipittämään häntä pakoon.
Helsinki10:n reitti on todella onnistunut. Edestakainen Hernesaaren koukkauskin tuntui alkuepäilyistäni huolimatta toimivalta.
Kolmen kilometrin verran Kaivopuiston minigolfille saakka juoksu sujui vaivattomasti. Juttelinkin muutaman kanssajuoksijan kanssa. Mutta sitten se alkoi. Nimittäin sydämen rytmihäiriöt. Mulle tämä ei ole uusi juttu, vaan ennemminkin jokaisen siitepölyaikaan juostun kisan kiusa. Jättäydyin kävelemään, jotta saisin sykkeen tasaantumaan. Sykemittarin mukaan muutosta ei ollut suuntaan jos toiseenkaan, mutta olo parani jonkin verran. En tunne sykemittariani niin, hyvin, että voisin olla täysi varma sen lukemasta sydämen muljahtelun jälkeen. Normalisoituiko tilanne oikeasti hurjista lukemista huolimatta? Ajattelin juosta seuraavalle lääkintäpisteelle tarkastaakseni oikeat sykkeet. Ehkä lääkintäporukkaa oli liikkeellä, mutta omiin silmiini he eivät osuneet.
Ensiavuksi hidastin vauhtiani. Yritin keskittyä johonkin muuhun kuin vointiini. Siihen Hernesaaren kiekka oli mitä parhain, sillä saatoin juostessani bongata vastakkaiseen suuntaan juoksevista tuttuja. Huutelin heit sinne jos tännekin. Pelko alkoi pikku hiljaa vetäytyä piiloon.
Maksimisykkeeni on muistaakseni 189, eli ei tämännäköisen käyrän pitäisi olla edes mahdollinen. Uudehko sykemittarini on tähän asti ollut uskottava. Koskapa olo tasottui, vaikka sykkeet mittarin mukaan eivät, uskalsin jatkaa matkaa. Aiemmissa kisoissa sykkeet ovat sykemittarin mukaan laskeneet pian sydämen muljahduksen jälkeen. Silloin mulla on tosin ollut toinen mittari käytössä.
Hyytävä kylmyys sai väistyä auringon ja lämmön tieltä. Hietsun torin kieppeillä, kuuden kilsan kohdalla selkäni takaa alkoi kuulua tasainen, lukuisista lenkkareista lähtöisin oleva töminä. Katsoin olkani yli. 55-jänöthän ne siinä. Mulla ei ollut pienintäkään halua jäädä heidän jalkoihinsa saati tiiviiseen porukkaan juoksemaan. Vaihtoehtoina oli jättäytyä reilusti heidän jälkeensä tai pistää vähän isompaa vaihdetta päälle. Sain kuin sainkin karistettua heidät kannoiltani.
Juoksu tuntui hämmästyttävän kevyeltä. Jos sydän ei olisi huolestuttanut mua, olisin innostunut vieläkin enemmän ja jalat olisivat vieneet mut nopeammin maaliin. En kuitenkaan halunnut yhdeksi tilastomerkinnäksi juoksukisoissa kuukahtaneista keski-ikäisistä. Pelasin varman päälle ja hoin itsekseni kilometritolkulla:
En ota riskejä, en ota riskejä...
Hokan Machit pääsivät ensimmäistä kertaa kisakengikseni. Ne rullasivat loistavasti! Näistä tulee kesän maratontossut ja vauhtivetojen rakkaat ravurit.
Kerrankin sain juosta Jätkäsaaressa pysähtelemättä. Aina yhtä energinen Katri kannusti siellä ystävänsä ja koiransa kanssa. Imin hänestä hyvää fiilistä. Vauhti tuntui sopivalta jaloilleni aina Baanan alkuun saakka. Siinä vaiheessa juoksuni muuttui yllättäen toispuoleiseksi, eikä kiihdyttäminen ollutkaan enää niin yksinkertaista. Toisaalta parempi niin, sillä pelko sydämestäni seurasi mua varjona jokaisella askeleella.
Jäinen munkki maistui juoksun jälkeen ja minuuttiaikataulu jatkui. Juoksuhölkkää himaan, suihku, lapsen futisturnaukseen viimeistä matsia katsomaan, lapsi kotiin suihkuun, matkatavarat kantoon ja Turun junaan uusia seikkailuja kohti.
Alakuvassa Satu, Don Valido, minä ja Katja. Muissa kuvissa osa meistä. Kuvat lainattu HokaOneOnefi_unofficialin Instagramista. Pistä ihmeessä seurantaan, jollet jo seuraa.
La 28.4. Helsinki10 | 53:42 (netto) | 5:22 min/km
Jälkikirjoitus:
Olo ei parantunut viikonlopun kuluessa, pikemminkin kunto laski entisestään. Vappuaattona kävin lääkärin pakeilla tarkastamassa, onko mulla jotakin muutakin vikana, kuin siitepöly- ja katupölyallergia. Huono vointini laitettiin näiden piikkiin ja lääkitystäni päivitettiin. Olen myös aikeissa varata lääkäriajan omalääkäriltäni terveyskeskuksesta. Olemme keskustelleet sydämestäni hänen kanssaan jo aiemminkin. Nyt on varmaan aika tarkastaa sen laita kunnolla. Ihan varmuuden vuoksi.
Vasta tänään tajusin, miksi musta tuntuu siltä, kuin lihaksiani ja keuhkojani olisi käsitelty vasaralla. Naapureillamme on keittiöremontti! Hienoinen rakennuspöly on ennenkin ajanut mut vuodepotilaaksi. Olo ei tuosta oivalluksesta parantunut, mutta on oman mielenterveyden vuoksi hyvä tietää, mikä tuolla hengityselimissä oikein pyörii.
Ei kommentteja