Olen vältellyt parhaimpani mukaan kaupunkipyöriä, eli niitä kirkkaankeltaisia Alepa-fillareita jo kahden kesän ajan. Niiden myötä Helsinkiin on tullut uusi sopulilauma, joka onnistuu rikkomaan parin korttelin matkalla yhtä jos toistakin liikennesääntöä. Vielä kun siihen lisää pienen siiderihumalan, aimo soppa on valmis. Päätin jo aikaa sitten, etten halua olla yksi heistä.
Viikko sitten yllätin kuitenkin itseni ja läheiseni. Mun piti päästä katsomaan lapsen futismatseja Hernesaareen, mutta matka meiltä, saati keskustasta sinne on kypsyttävä. Julkisilla se kestää liikaa ja vaihtojakin on. Tällä kertaa juoksu ei ollut vaihtoehto, sillä en halunnut hytistä jäisessä kuplassa tuntikaupalla kuivunut hiki ihollani. Olin keskustassa jalkaisin liikenteessä, kirjauduin kaupunkipyöräpalveluun ja ostaa paukautin saman tien koko kauden.
Painelin Ruttopuistoon nappaamaan ihka ensimmäisen Alepa-pyöräni. Yritin näyttää tosi coolilta tavatessani ohjeita pikkuruiselta näytöltä. Oikeasti taisin näyttää pihalla olevalta urpolta. Välillä tankkasin netistä ohjeita, sillä dösälipun ja kaupunkipyörätunnuksen yhteen liittäminen ei helppoudestaan huolimatta ollut oman logiikkani mukaista.
Fillari pois telineestä, satulan säätö ja sitten menoksi.
Musta on ihana, kun ei tarvitse jättää fillaria väliin sen takia, että vaatteet ovat väärät. Näiden pinnojen väliin ei saa millään tungettua hameenhelmaa tai leveitä lahkeita.
Hymyilin koko matkan Eiranrantaan. Sen lähemmäksi futiskuplaa en fillarilla päässyt. Hymy jatkui kuitenkin vielä puuduttavaa Hernesaaren suoraa kävellessäni. Odotin pelien ajan, koska pääsin taas fillaroimaan. Onneksi lapset saivat kuplalta kyydin himaan, niin pääsimme mieheni kanssa köröttelemään peräkanaa Kaivarista himaan. Mulla keltainen lainapyörä, hänellä oma kirkkaanoranssi ratsunsa.
Kaupunkipyörä sopii hyvin mun tarpeisiini. Pääsen sillä miltei kotiovelta duunipaikan ovelle, mutta hakiessani töiden jälkeen lapsen eftispuistosta, en ole naimisissa pyörän taluttamisen kanssa. Asiakaskäynteihin se on loistokeksintö, koskaan kun ei tiedä jos vaikka saisi autokyydin takaisin konttorille. Eikä paluumatka sutien ole sekään huono vaihtoehto. Huomaan, että musta on lyhyessä ajassa tullut spontaanimpi, kiitos sinne tänne ripoteltujen fillareiden.
Symbiosi citypyörän kanssa ei ole kuitenkaan ollut aina pelkkää ruusuilla tanssia. Olen joutunut kinastelemaan viimeisestä pyörästä. Mä voitin, sillä mulla oli nopeammat jalat. Sillä ei mielestäni ollut mitään merkitystä, oliko tuo toinen kaivanut matkalippunsa esiin jo liikennevaloissa ja mä otin omani esiin vasta laitettuani kassin etukoriin.
Olen myös oppinut kantapään kautta kaupunkipyörien koodikieltä.
Pyörien max 1 km täynnäei sanonut mulle mitään. Sen kuitenkin tajusin, ettei teline halunnut luovuttaa mulle kulkupeliä Narinkkatorilta, eikä Kiasman edestä. Nopealla googletuksella löysin blogin, jossa kerrottiin, että ilmoitus johtuu siitä, etten ole palauttanut pyörää edellisen kerran jälkeen oikeaoppisesti. Ja hevon kukut. Olin kyllä. En jätä fillaria koskaan ennen kuin näytöllä lukee, että palautus on onnistunut.
Raahauduin takaisin Kampin metroasemalle, jonne jätin pyöräni. Kirjauduin samalle fillarille uudestaan ja matka alkoi alusta. Jälkikäteen tarkistin netistä kaupunkipyörätilini tiedot, eikä siellä näkynyt onneksi mitään outoa. Ylimääräisestä ajasta ei oltu myöskään veloitettu.
Tiistaina lukkovaijeri oli kohmeessa, kiitos aamupakkasen. Naama vääntyi irveen, kun yritin saada täydellä asemalla fillarin lyhtypylvääseen kiinni.
Toistaiseksi rakastan kaupunkipyöräsysteemiä, varsinkin kun pyörät ovat talvisäilytyksen ja -huollon jäljiltä
Tähän mennessä kaupunkipyörän käyttö on tullut maksamaan mulle 0,97 euroa kilometriltä. Olen pyöräillyt keskimäärin hieman yli viisi kilometriä päivässä. Miltei kaikki ovat niitä pätkiä, jotka muuten kävelisin, eli olen korvannut yhden liikkumismuodon toisella. Mihinköhän käytän kesän mittaan kaikki ne kävelyltä säästyneet minuutit?
Ei kommentteja