Täydellisen jäniksen rinnalla ennätykseen - HHM 2016

Huomasin torstaina, ettei puolikkaalle lähteminen voisi vähempää kiinnostaa. Yritin tehdä mielikuvaharjoitteita, käydä läpi mielessäni keitä kaikkia tuttuja saattaisin tavata HHM:lla ja kuinka mahtavaa on ylipäänsä päästä juoksemaan numerolappu rinnassa. Mikään ei auttanut. Fiilis vain latistui entisestään perjantain aikana. Kun ei huvitanut niin ei huvittanut.

Päätin, että voisin vaikka nukkua pommiin. Siloin mulla olisi hyvä syy ottaa lauantaiaamu rauhassa ja pääsisin samalla katsomaan tyttäreni viimeisen futismatsin Stadi Cupissa. Heräilin puoli neljästä lähtien jatkuvasti, eivätkä silmät suostuneet sulkeutumaan enää kuuden jälkeen. Ei onnistunut siis sekään. 

Söin ja tein aamutoimet. Suihkusta tullessani muistin, etten ole pakannut kisakassiini pyyhettä. Siellä oli kyllä duunikamat ja muu tarpeellinen loppupäivää varten. Reppu oli viimeistäkin koloa myöten tupaten täynnä, eli pyyhe ei sinne varmasti mahtuisi. Olin niitannut vaaatesäilytyksen numeron laukkuun kiinni, eli laukun vaihto vauhdissa ei ollut mahdollista. Onneksi sain sidottua sivuremmillä pyyhkeen reppuun kiinni. Toivoin, että viritelmä kestäisi ainakin suihkupaikkaan saakka. Olisinkohan heittänyt pyyhkeen kirjaimellisesti kanveesiin tässä vaiheessa aamua, jos en olisi saanut mahdutettua sitä mukaani?

Tyttäreni porhalsi unenpöpperöisenä lastenhuoneesta lämmittämääni sänkyyn. Mun olisi pitänyt jo lähteä kotiovesta ulos, jotta ehtisin Kukkiksen ja muiden kanssa treffipaikalle Finlandia-talon pääovelle. Päätin silti mönkiä juoksukamat päällä tyttäreni perässä sänkyyn vielä hetkeksi. Kuuntelin pikkuisen tuhinaa ja odotin unta tulevaksi. Ei hiivatti sentään, en saanut jatkounia aikaiseksi. Mulla ei ollut siis mitään kunnon syytä olla lähtemättä kisa-alueelle. 

Laitoin vielä numerolapun rintaani. Itkuhan siinä tuli, kun en saanut aseteltua sitä suoraan. Kaiken lisäksi kaikki ympärilläni vain nukkuivat. Tunsin itseni tosi mitättömäksi ja yksinäiseksi. Mietin mikä ihme mua oikein vaivaa.

Pääsin Finlandia-talolle puolisen tuntia ennen starttia. Jono vaatesäilytykseen oli hirmuinen. Päätin, etten ala stressata tässäkään vaiheessa. Jos seisoisin jonossa vielä lähtölaukauksen aikaan, niin se siitä sitten. Varmaan mä voisin olla hyödyksi järjestäjille. Ja pääsisinpähän sinä tapauksessa tyttäreni futismatsia katsomaan.

Mikä ihme mua vaivasi? 

Oliko päätökseni olla tavoittelematta enkkaa lannistanut mut näin pahasti?

Eihän muhun ennen ole juoksukaverin puuttuminen näin vaikuttanut?

Narikkajono liikkuikin yllättävän jouhevasti, joten pääsin siirtymään ulos vessajonoon. Keskiviikon kimppalenkiltä tuttu Johanna bongasi mut sieltä. Hän oli kipittänyt Tukholman maratonin viikkoa aiemmin kolmeen ja puoleen tuntiin, eli hän oli nyt vain ulkoiluttamassa jalkojaan ilman enkan kiiltoa silmissään. Johanna kyseli kuulumisiani ja onko mulla tavoiteaikaa. Annoin aamun fiilisten tulla täydeltä laidalta. Kerroin, että parisen viikkoa sitten olin aikeissa parantaa viimevuotista HHM-aikaani (1:53:34) mutta nyt olin lähdössä isona kysymysmerkkinä juoksemaan.

"Kai jotain sellaista kuin 1:50-1:55..." En tiedä mistä nuo sanat tupsahtivat, mutta onneksi näin kävi. 

Johanna kysäisi: "Halusitko juosta mun kanssani? Voisin olla sulle jäniksenä. Munkin juoksuni saisi sillä tavalla tarkoituksensa."

Mielialani voivat hyppiä yhdestä toiseen nopeasti, mutta nyt tuli siinäkin enkka. Olin kertaheitolla yhtä auringonpaistetta. Elämä ja juoksu alkoivat tuntua ihan jees-asioilta. Mulla on oma kirittäjäpupuni!

Johanna tiedusteli, millaista vauhtia meidän pitäisi mennä, jotta pääsisimme tavoiteajassa maaliin. Mullahan ei ollut siitä tarkkaa käsitystä. Veikkasin, että jotain sellaista 5:10-5:15 kilometriltä. 

"5:14 voisi olla varmaan hyvä", sanoin. Sillä sitten lähdettiin. 

Olin arponut perjantai-iltana missä Asicseissa lähtisin juoksemaan. Nimbukset ovat kuin pontoonit. Niiden aika on osaltani ohi. Tarvitsen nopeammat. Cumulukset ovat passelit peruslenkkarit treenaukseen, eivät kuitenkaan täydelliset nopeille pyrähdyksille. Ikivanhat DS-Trainerit ovat kevyimmät ja vasta ne jalassani mulla menee viesti jaloilta päälle, että tänään mennään tavallista nopeampaa vauhtia. Ne sitten valitsin ja kenkäpari jatkoikin illalla matkaansa suoraan roskikseen. Kolmen kilsan kohdalla kantapäihini tuli makoisat rakot ja koko matkan tuntui siltä, kuin olisin juossut sitkeillä pihvin paloilla. 

En ole koskaan juossut näin miellyttävää puolimaratonia. Johanna tsemppasi mua koko kisan ajan, jutteli mukavia, antoi ohjeita ja sai mut luottamaan itseeni. En juuri katsellut kilometritolppia matkan varrella, enkä seurannut kellosta juurikaan missä mennään. Luotin Johannaan täysin. Ja se kannatti!

Juoksimme alussa tavoitevauhtia tiukempaa tahtia, sillä varauduimme loppupään nousuihin sekä vastatuuleen. Toivoin näkeväni perheeni heijaamassa kympin tietämillä Pohjoisrannassa. Ilmeisesti heillä oli vielä aamuhärdelli päällä, sillä tuttuja naamoja ei näkynyt missään. En antanut sen vaivata sen kummemmin, sillä mulla oli kaikin puolin hyvä olla - rakkoja lukuunottamatta. Kympin aika antoi viitteitä siitä, että loppukesästä voisin lähteä metsästämään sillä(kin) matkalla enkkaa. 

Ensimmäisillä juomapisteillä lähinnä kostutin suutani, mutta Johanna piti huolen, että join varmasti tarpeeksi mitä pidemmälle kisa eteni. Juomapisteillä tuli haaskattua aikaa, sillä en kykene edelleenkään juomaan ja juoksemaan samanaikaisesti. Yhden geelin nielaisin 12 kilsan kohdalla. Toinen geeli levisi lähinnä käsille 18 kilsan kohdalla.

Reitti oli vielä parempi kuin edellisvuotinen. Aurinko lämmitti ja tuuli viilensi. 

Johannan neuvosta kuvittelin välillä viiden sentin kolikon pakaroideni väliin, vedin vatsaa sisään ja korjasin lyhistynyttä kroppaani täyteen komeuteen. Ennakkoon pelkäämäni Mäkelänrinteen uimahallin mäki meni Johannan opastuksella kevyesti. Mähän pystyn vaikka mihin?!

19 kilometrin kohdalla kerroin, että tässä vaiheessa mä mietin aina onko juoksukisoissa mitään järkeä. Kuulemma jos olisin ollut pidempi, olisin nähnyt maaliin saakka. Se antoi lisäpotkua ratapätkälle.

Niillä main Johanna totesi myös, ettei enää tässä vaiheessa aleta kävellä. Edellämme kävelevä mies ajatteli, että toteamus oli osoitettu hänelle. Mies alkoi selittää meille jotain ja jatkoi juosten. Maalissa hän tuli kiittämään Johannaa vielä erikseen siitä, kuinka loistava pt hän oli. Mies oli ilmeisesti jäänyt peesiimme kuuntelemaan Johannaa. Olen täsmälleen samaa mieltä miehen kanssa!

Johannan kaveri liittyi seuraamme kannustamaan viimeisen puolen kilometrin ajaksi. Viimeinen kilsa on mulle aina vaikein, sillä en saa päästää itseäni tunteilemaan. Siitä saa palkinnoksi vain armottoman astmakohtauksen. Ihme ja kumma sain pidettyä itseni kasassa ja jalatkin tottelivat. 

Pääsin maaliin ajassa 1:50:26. Keskivauhtimme oli sekunnin parempi kuin mitä tavoittelimme. Käsittämätön saavutus! Vaikka itse jalkojani liikutinkin, niin suurin kiitos kuuluu kuitenkin Johannalle!

Kuva: Iltalehti/HHM

Laitoin musat soimaan ensimmäistä kertaa vasta kisa-alueelta lähtiessäni. Päätin mennä Bristolin suihkujen asemesta tutulle salille Stockalle. Hymyilin ja naurahtelin kuin joku kylähullu tallustellessani pitkin Manskua. Odottaessani hissiä aloin tanssia Uptown Funkin tahdissa. Siinä vaiheessa huomasin, että pyyhe oli vielä mukana tiukalla rullalla. Eipähän tarvitsisi kadonneeseen pyyhkeeseen tuhlata turhia kyyneleitä. 

Olen miettinyt lukuisat kerrat juoksun jälkeen sitä, miten hyviä ihmiset voivat olla toisilleen. Se, että Johanna lähti kirittämään mua, puolituntematonta läpi puolimaratonin, juoksi välillä edelläni tuulenhalkojana ja hidasti maaliin tullessamme, jotta ylittäisin ensin maaliviivan, on jotain aivan käsittämätöntä. Me kaikki olemme törmänneet elämämme aikana ties millaisiin selkäänpuukottajiin, mutta tällainen sai mut taas kerran uskomaan siihen, että maailmassa on enemmän niitä mielettömän ihania tyyppejä kuin niitä, joihin ei kannata aikaansa tuhlata. 

Rakkaus lajia kohtaan ja halu auttaa... Mä toivon hartaasti, että joku päivä saan antaa omalta osaltani samanlaisen kokemuksen jollekulle toiselle, jonka usko omaan itseen on kadonnut syystä tai toisesta.

Kiitos Hullu-Johanna <3 Sait aikaiseksi jotain suurempaa, kuin "pelkän" puolimaratonin ennätyksen. 

La 11.6. | Helsinki Half Marathon 21,1 km | 1:50:26 | 5:13 min/km

Raikas jänis ja väsähtänyt perässävedettävä: