20. maraton: Koukattiin muuten Vantaankin puolelle - Helsinki Spring Marathon 2016

Kävin kaappaamassa Pukinmäestä toiseksi parhaan maratonaikani, 4:10:07. Olen tyytyväinen, tottahan toki. Silti juoksusta jäi oudon tyhjä olo. Siitäkin huolimatta, että näin 42 kilometrin verran hymyileviä naamoja ja pääsin pulisemaan ennen, jälkeen ja juoksun aikana ihanien juoksijoiden kanssa.

Tähyilen muita maaliintulijoita. Urheilukentällä ei ole juoksijoita ruuhkaksi asti.

Sää oli juuri sellaista kuin huhtikuulta osaakin odottaa. Taivas onneksi aukesi vasta kotimatkalla.

Maratonia edeltävänä yönä sattuu ja tapahtuu. Aina. Tällä kertaa sain nukuttua sikeästi, kunnes nuorimmainen hyökkäsi sänkyyn viereeni ja liitskasi mut saman tien seinää vasten niin että rutisi. Pienessä varressa on voimaa usean tytön edestä! Ei auttanut muu, kuin siirtyä sohvalle. Onneksi siinä on todella hyvä nukkua ja sohvassa pituuttakin piisaa.

Sain ummistettua silmäni hetkeksi, kunnes oli aika alkaa taas järkkäillä nukkumajärjestystä uusiksi. Poikani raivokkaalle astmayskälle ei ollut tulla loppua. Siirsin hänet parvisängystä sohvalle, annoin lääkkeen ja valvoin hetken hänen vieressään. Siirryin nukkumaan kahden istuttavalle loveseatille. Sellaiselle, jossa on sopivasti istumakuopat ja korkeampi, kova osa keskellä. Ei onneksi sentään käsinojia. Jatkoin pikkusohvaa rahilla ja peitin parhaani mukaan kuopat tyynyillä. Lihakset eivät olleet järin levänneitä yön jäljiltä, selästä puhumattakaan.

Luotin perusaamiaisen voimaan, eli en lisännyt aamiaispöytään mitään sen kummempaa. Puoli ysiltä kävin vielä suihkussa ja laitoin edellisenä iltana pestyt juoksukamat reppuun. Mun teki mieli muuttaa viime tipassa ennakkoon miettimäni vaatteet toisiin. Jos olisin antanut intuition ohjata, mulla olisi ollut lämpökerrasto juoksukamojen alla.

Hain Mikan hotellilta ja bussissa tapasimme lisää samoihin karkeloihin matkaavia juoksijoita. Vasta siinä vaiheessa mulle alkoi valjeta, että tässähän ollaan menossa maratonille ihan oikeasti. Sen kummempaa jänitystä ei missään vaiheessa iskenyt. Jos juoksisin edelleenkin vain yhden maratonin vuodessa, tilanne olisi ollut varmasti aivan toinen.

Naisten pukuhuone oli tupaten täynnä. Mulla oli Annikan numerolappu mukanani ja kyllähän hänet huhuilemalla sieltä löysin. Olemme vain viestitelleet lukuisia kertoja ennen juoksua. Vihdoinkin tapasimme! Pukkarista löytyi myös ihana Katja-kaksikko! Voi sitä pulinan määrää. Jos olemme jatkossakin samoissa kisoissa, meidät löytää sieltä äänekkäimmästä nurkasta.

Annikan, Mikan ja mun numerolaput. Hakaneuloja on melkein oikea määrä.

Juoksukavereiden kanssa WhatsAppailu ja Facessa höpiseminen ennen kisoja piti hermot koossa ja fiiliksen korkealla. Ihania tyyppejä! Juoksu on tuonut mulle tosi paljon hyvää mukanaan.

Kävimme Mikan ja toisen Katjoista kanssa pyörähtämässä urheilukentän ympäri kävelyvauhtia. Se, ja muiden juoksijoiden vetojen ihailu riitti lämmittelyksi. Löysimme maalin. Lähtöpaikkakin löydettiin. Se oli siellä, missä oli hieman enemmän väkeä kuin bajamajojen ympärillä.

Multa jäi lähtölaukaus kuulematta. Yht´äkkiä porukka alkoi juosta ja mä siinä mukana. Seurasimme Mikan kanssa aikamme Paloheinän fakiiria, 412 maratonin Hannaa. Siirryimme vihdoin juttelemaan hänen kanssaan. Porukkaamme tuli 15 kilsan kohdalla myös Jani, jota olin pitänyt epävirallisena jäniksenäni siihen saakka.

Ensimmäisellä kierroksella aurinko lämmitti liiankin voimakkaasti.
Miksi en laittanut lyhyitä juoksutrikoita?
Toisella kierroksella alkoi tulla ikävä reppuun jättämääni pitkähihaista aluspaitaa. Onneksi olin sentään laittanut topin ohuen pitkähihaisen juoksupaitani alle. Se suojasi selkää edes hieman viimalta. Tuuli oli ilkeä ja varsinkin pitkillä suorilla se iski suoraan luihin ja ytimiin.

Kolmannen kierroksen alussa mun oli pistettävä hieman lisää vauhtia juoksuun, jotta pysyin lämpimänä. Nappasin ensimmäisen kofeiinipitoisen geelin. Se pisti jalkoihini uuden vaihteen ja juoksukaverini jäivät hieman jälkeen. Laitoin musiikin soimaan. Pidin sen tosin hiljaisella, jotta kuulin pyöräilijöiden kellojen kilistelyt ja kiroilut. Järjestäjät pitivät tosi hyvin autot poissa reitiltä, mutta osalle pyöräilijöistä me olimme ikäviä hidasteita. Suurin osa mutkitteli ja tajusi homman nimen, mutta oli myös niitä, joiden mielestä numerorintaisille juoksijoille avautuminen on sunnuntain ykkösjuttu.

Heijaajia Helsinki Spring Marathonilla ei ollut Berliinin maratonin malliin, mutta järjestäjät pistivät parastaan. Kurveissa, reitin varrella ja juomapaikoilla he peukuttivat ja kannustivat. Muistan vielä jokaisen hymyn. Kiitos teille ihanat! Ja Erkku-kultakin oli tullut paikalle keskelle ei-mitään. Kyllä juoksijat ovat aikamoista porukkaa, vaikka eivät olisikaan itse mukana juoksemassa.

Palkintopallille ei mulla ole asiaa. Olen keskitason juoksija. Kaikista startanneista naisista sijoitukseni oli 34/71 (2 keskeyttänyttä), ikäryhmäni naisista taas 20/47.

Reitti oli puuduttava. Pitkää suoraa, peltoa, kehäykköstä. Välillä pääsimme pientaloalueille. Ei sen kummempaa katsottavaa, ainakaan ensimmäisen kierroksen jälkeen. Jossain vaiheessa aloin laskea punaisia autoja. Laskut menivät kuitenkin sekaisin, kun piti keskittyä jalkakäytävien ylikorkeisiin reunoihin.

Puolikkaan juoksijat tulivat tuoreine jalkoineen mukaan juoksemaan vähän sen jälkeen kun olin aloittanut viimeisen neljästä kierroksesta. He olivat todella tervetulleita! Omaa vauhtia oli helpompi pitää yllä, eikä tullut mieleenkään vaihtaa kävelyksi. Vaikka juoksin niin lähellä tienreunaa kuin mahdollista, silti innokkaimmat reitin optimoijat tunkivat kylkeen kiinni. Useamman kerran meinasin horjahtaa pöpelikköön. Ymmärrän, ettei kukaan halua ylimääräisiä satametrisiä loppulukemaan, mutta edes pientä kunnioitusta hitaampaa vauhtia juoksevia maratoonareita kohtaan saisi olla. Varsinkin siinä vaiheessa, kun etanalla on matkamittarissa 22 kilometriä enemmän.

Muutamille pareittain juokseville miehille mun ohittamiseni tuntui olevan tosi tärkeää. Eivät tainneet tajuta, että kuulin heidän keskustelunsa kuulokkeista huolimatta. Pisti vähän hymyilyttämään.
Juu, tiedän hyvin ruumiinrakenteeni ja ikäni.
Ei, jalkani ei nouse enää yhtä vetreästi kuin paria tuntia aiemmin.
Ei niistä jutuista kannattanut ottaa itseensä. Eivät he varmasti tarkoittaneet olla töykeitä. Kunhan pölisivät lämpimikseen.

Tavoitteenani oli juosta tasavauhtinen maraton kierrosaikaan 1:05. Kävelin ainoastaan juomapisteillä, jolloin kilometriajat kipusivat kuutosella alkaviin. Muuten vauhti pysyi viitosen puolella. Negatiiviseen splittiin en yltänyt tälläkään kertaa, mutta silti näistä lukemista ei voi olla kuin iloinen:

Perinteistä romahdusta ei siis tullut missään vaiheessa. Muutaman kerran jouduin tosin seisahtamaan armottomien vatsakouristeluiden takia. Aamutyhjennys ei ollut sujunut suunnitelmien mukaisesti. Harmikseni matkan varrella ei ollut bajamajoja, mistä iso miinus järjestäjille. Vaikka reitti kiersikin suurimman osan skutassa, en halua lähteä puskaan istuskelemaan hädän tultua. Sinnittelin mutkalla olevan suoleni kanssa 18 kilometriä.

Join juomapisteillä pelkkää vettä ja jätin järjestäjien avokätisesti jakamat geelit ja urheilujuomat väliin. Kisasponsorin geelit ja juomat eivät ole aiemmin olleet täyskymppejä vatsalleni, joten en uskaltanut ottaa riskiä. Olin täyttänyt rintsikat (kiitos Katja vinkistä!) ja juoksuvyön omilla geeleilläni, mutta mieleeni ei ollut edes juolahtanut ottaa suolapussukoita maratonille mukaan. Odotin kuin kuuta nousevaa, että saisimme suolakurkkuja. Niitä ei ollut missään vaiheessa tarjolla ja banaaniakin saimme vasta maalialueella.

Vaikka lisäsuolan kanssa oli niin ja näin, seinä ei kuitenkaan noussut pystyyn missään vaiheessa. Energiat riittivät siis koko matkalle. Juomapisteet oli ripoteltu sopivasti reitin varrelle ja vaikuttaa siltä, että olen viimeinkin löytänyt itselleni sopivat geelit.

Jätin tälläkin kertaa perinteisen tankkauksen väliin. Keskityin maratonia edeltävällä viikolla sen sijaan vastapaistettujen korvapuustien ahmimiseen hyvällä omatunnolla. Kun satsi loppui, pistin uuden taikinan tulemaan. Hiilihydraattivajetta ei päässyt syntymään. Nyt on aikamoiset vieroitusoireet...

Olen miettinyt jo useamman kerran miksi juhlamaratonini jätti kylmäksi. Toki jääkylmällä vedellä kisakeskuksen suihkussa on asian kanssa tekemistä, mutta olotila on kuitenkin useamman osasen summa.

Helsinki Spring Marathon järjestettiin nyt ensimmäistä kertaa. Tapahtumalla on hyvät raamit, mutta muutamissa seikoissa on toivomisen varaa.

Reitti oli karu, eikä ymmärrettävistä syistä sen varrelle muodostunut karnevaalitunnelmaa. Vaikka olenkin vannoutunut lukuisten kierrosten juoksija, en ole siltikään aivan varma siitä, onko neljä kiekkaa psyykkisesti paras mahdollinen vaihtoehto. Viimeisen kierroksen alkaessa otti aikalailla pattiin, kun nopeammat juoksijat kaarsivat jo maalialueelle. Jos juoksu olisi sujunut takkuisemmin, kiusaus lähteä kotiin kesken maratonin olisi ollut suuri.

HSM:n tiedotuksessa oli parantamisen varaa. Kotisivuille olisi voitu laittaa kattavammin tietoa muun muassa juomapaikkojen sijainnista sekä vessojen lukumäärästä ja sijainnista. Numerolappujen nouto ystävien puolesta oli sekin aikamoista arvontaa:
Saanko noutaa? Enkö saa? Miksi en saa? No saan sittenkin? Miten?

Laukkujen säilytyksen muuttuminen kisapaikalla yllättäen maksulliseksi sai sapen hetkellisesti kiehumaan. Onneksi olin varannut mukaani 8 euroa, joista maksoin omani ja kaverini narikkamaksut (2 €/kassi). Vaikka kisakeskus oli kompaktin kokoinen, kylttejä olisi saanut olla enemmän. Ainakin mulla on tapana jättää aivot jäähylle maratonpäivän ajaksi, joten paikan päällä suunnistaminen oli täysin kavereiden hoksottimista kiinni.

Olisin mieluusti käyttänyt muutaman kolikon narikan sijasta kahviin juoksun jälkeen, sillä se, lakritsa ja alkoholiton (vehnä)olut kruunaavat maratonit ja lyhyemmätkin pyrähdykset. Paikan päällä ei kuitenkaan ollut kahvilaa ja maalissakin saimme vain banaania, urheilujuomaa, kookosvettä ja ruispaloja ilman sen kummempaa leivänpäällistä. Hieman runsaammat tarjoilut olisivat saaneet juoksijat pysymään maalialueella pidempään rupattelemassa ja kannustamassa muita maaliin juoksijoita. Ja se kahvi olisi lämmittänyt mukavasti kohmeista koneistoa.

Poikanikin on sitä mieltä, että näytän tässä kuvassa kahjolta.

Maratonin jälkeen se on aivan luvallista.

8 kommenttia

Raita / Lenkillä pilkkujen kanssa27.4.2016 klo 6.23
Isot onnittelut hyvästä juoksusta!! Onpa ollut ihme porukkaa sekä pyöräilemässä että juoksemassa, huh huh mitä juttuja...
VastaaPoista
Vastaukset
Jonna / Lenkkareiden viemää27.4.2016 klo 9.48
Onnittelut juhlamaratonista! Kyllä kuulostavat ikäviltä nuo kanssaliikkujien tavat, toivottavasti edes joku hieman ajattelee tekemisiään.
VastaaPoista
Vastaukset
Janna / Jannan askeleet27.4.2016 klo 14.53
Onnittelut hyvästä juhlajuoksusta! Sulla on upea määrä maratoneja takana.
VastaaPoista
Vastaukset
Mika27.4.2016 klo 15.02
Mainion raportin teit hienon juoksun seuraksi. Turhaan olit huolissasi kummastakaan.

Ehkä tuo tyhjyys johtuu maratonien arkipäiväistymisestä ja toisaalta myös siitä että kisa onnistui lopulta aika helposti? Onhan maratonien jälkeinen masennus ja tyhjyyden lopulta hyvin yleinen tunne muutenkin. Mä oon kokenut suuren tunneryöpyn vain yhden kerran maratonin maaliin tulon yhteydessä, muulloin se ei ole ollut mitenkään erityinen hetki. Sillä kerralla kyseessä oli erittäin vaikea ja raskas taistelu joka lopulta toi uuden ennätyksen.

Ainakin se on selvää että mitä enemmän näitä juoksee niin sitä helpommaksi kaikki muuttuu, niin valmistautuminen, itse juoksu kuin palautuminenkin. Joten ei muuta kuin ilmoa sisään! Kohta nähdään ;)
VastaaPoista
Vastaukset