Sain todellisen onnenpotkun, uuden duunin! Enkä ihan mitä tahansa, vaan sellaisen, jossa saan käyttää osaamistani monipuolisesti ja muhun uskotaan oman alani ammattilaisena. Tuntuu siltä, kuin olisin viimein löytänyt kotiin.
Uudenlaiseen työmatkaan totutteluun on kuitenkin mennyt hieman aikaa. 23 vuoden ajan työpaikkani on ollut kävelyetäisyydellä, mutta nyt matkaa on linnuntietä kotiovelta työpaikalle likimain 14 kilometriä. Omat jalkani eivät millään voita tässä kisassa julkisia liikennevälineitä, vaikka kuinka vetäisin laikka punaisena.
Mulle työmatka ei kuitenkaan ole pakollinen paha, saati painajainen, vaan tervetullut siirtymä kotoa töihin ja takaisin. Tärkeintähän on se, kuinka matkaan kuluvan ajan käyttää. Olen osallistunut dösässä istuessani luennolle, kuunnellut junassa luentotallenteita ja lukenut alan kirjallisuutta. Olen katsonut ikkunasta ulos kuunnellessani Uuden Jutun päivänpolttavia uutiskatsauksia, mutta olen myös istunut haavi auki, pää täynnä kaikesta uudesta. Olen viettänyt minähetkeä tekemättä yhtään mitään, mistä olisi jäänyt muistijälkeä itselleni, saati tuleville sukupolville. Ne ovat tarpeellisia, varsinkin kun malttaa pitää älylaitteen laukussa.
Olen ollut työpäivien jälkeen puhki, eikä katu- ja siitepöly ole auttaneet asiassa. Sata nimeä opiskeltavana, talon tavat ja työtehtävät, kaikki vaativat päästäni oman lokeronsa. Yritin käydä lenkillä töistä kotiin päästyäni, mutta siitä ei tullut mitään. Lenkin sijaan saatoin siirtyä tupluureilta perheen kanssa seurustelun kautta sänkyyn iltaysiltä. Olen nukkunut enemmän ja sikeämmin kuin varmaan vuosiin.
Pääni tarvitsee kaiken mahdollisen levon, mutta kroppani vaatii liikettä enemmän kuin millä olen kyennyt sitä ruokkimaan.
Keskuspuistossa ei tarvitse enää pelätä, että joku on kääntänyt kyltin osoittamaan väärään suuntaan.
Oltuani viikon uudessa työpaikassani, otin juoksukamppeet mukaan ja suunnistin Keskuspuiston läpi kotiin. 1,5 kilometriä juostuani tapasin peuraperheen. Siinä ne olivat rauhassa tyhjästä nousevan uuden asuinalueen kupeessa. Mustarastaat lauleskelivat ja reitti oli hyvin merkitty, joten mikäs siinä oli ollessa.
Yllättävää kyllä, Pirkkolasta lähtien suunnistaminen vaikeutui. Juoksin kylttien mukaan oman vaistoni sijaan, joten löysin itseni taas kerran Metsälästä. Olisi pitänyt seurata niitä muita työmatkajuoksijoita.
Jouduin yhä useammin tarkastamaan kartalta mikä olisi optimaalisin reitti himaan. Onneksi kotiin mennessä saakin harhailla ja keräillä lisäkilsoja, sillä yleensä näinä hetkinä ei varsinaisesti ole mihinkään kiire. Tällä kertaa mut kuitenkin yllätti vietävä nälkä, niin kova, että ryntäsin himassa jääkaapille hiestä litimärät juoksukamat päällä.
Reitti kulkee Malminkartanon asemalaiturin päästä päähän.
Seuraavalla viikolla valitsin kaupunkireitin ja juoksin juna-asemalta toiselle. Mut yllätti, kuinka lähellä toisiaan eri asemat ovat, 1,5 tai 2,5 kilsaa kun eivät ole tällaisella matkalla mitään. Päätepysäkkinä oli tällä kertaa Makkaratalon Lidl ja perheen ruokaostokset. Edellisellä lenkillä lämpötila oli hädintuskin plussan puolella, tällä kertaa vaatetta oli aivan liikaa. Viedessäni useita päiviä aikaisemmin juoksukamat duuniin, ennusteet eivät ylttäneet toteutuneeseen 17 asteeseen.
Ylimmäisenä kaksi reittiversiota kotoa Huopalahden asemalle. Alemmissa kartoissa kotimatkat: 14,5 Keskuspuiston läpi eksymisineen ja 13,6 kilsan mittainen ruokakauppaan juoksu.
Hyödynnän työmatkoja myös toiseen suuntaan. Himasta Huopalahden asemalle tulee aamulenkille passelit 7 kilsaa ja reitin varrelle on ripoteltu mukava määrä ylämäkiä. Unihiekat tulee karistettua niissä tehokkaasti.
Tässäkin reitissä olen hieman hapuillut, mutta suosin jatkossa metsässä kirmaamisen sijaan radan vierustaa. Osaan junan aikataulun jo parin kerran jälkeen ulkoa, joten vikoista kilsoista tulee pakostakin ne vauhdikkaimmat. Junaan on pakko ehtiä, jollen halua värjötellä vilpoisessa kevätsäässä yhdeksää minsaa junaa odottaen. Nekin kun voi mieluummin käyttää toisessa päässä suihkussa käyntiin.
Hyvin suunniteltu reitti voikin muuttua kertaheitolla toisenlaiseksi.
Voin juosta työmatkat kevyillä kantamuksilla. Sain heti ekalla viikolla oman kaapin naisten pukuhuoneesta ja vein sinne saman tien pyyhkeen, pesuvälineet ja meikit. Vaihtokledjuja roudaan kaappiin sitä mukaa kun päätän viikon työmatkajuoksuista. En juurikaan välitä etätyömahdollisuudesta, joten mun ei myöskään tarvitse kuljettaa kannettavaa edestakaisin himan ja duunin väliä.
Onhan mulla toki hieman painolastiakin mukana. Aamiaisreissarit ja banaanit kulkevat kätevästi juoksutakin alahelman takataskussa ilman, että häiritsevät menoa. Voin aloittaa juoksusta palautumisen saman tien junaan astuttuani ja maisemia katsellessani muutaman pysäkinvälin.
Ajankäytöllisesti työmatkajuoksu on loistokeksintö. Juoksun ja junan yhdistelmällä mulla menee duunimatkaan vain noin kymmenisen minsaa enemmän kuin pelkkien julkisten varassa. Himaan juostessani saan 30-40 minsan lisäpanostuksella 14 kilsan lenkin. Kutsun tätä todelliseksi (itsensä) voittajan reseptiksi.
Toivottavasti tulen seisoskelemaan tällä asemalaiturilla viikottain vähintään kahteen otteeseen odotellen hikisenä junaa.
Ei kommentteja