Juoksupiireistä tuttu Jupe, ikuinen ilopilleri ja takaperinkin juokseva maratoonari, antoi aikanaan parhaan mahdollisen ohjeen tällaiselle kaltaiselleni peruslaiskalle juoksijalle. Se meni vapaasti lainaten seuraavanlaisesti:
"(Suunnitellulle) lenkille ei ole pakko mennä, mutta lenkkivaatteet on laitettava päälle."
Tällä ohjeella olen saanut nepattua pois vaikka kuinka monta jalkaani pitkin kiipeävää laiskamatoa. Itse asiassa yksikään treeniohjelmaani merkitty lenkki ei ole jäänyt väliin noudattaessani Jupen ohjelmaa.
Tai no, taidan valehdella niin että korvat heiluu. Korjaan asian:
Yksikään lenkki ei ole jäänyt juostua JOS olen vaihtanut vaatteet hieman ennen kuin tarkoituksenani on ollut lähteä juoksemaan.
Mussa on optimoijan vikaa. Olen seilannut elämänvaiheessa, jossa elin symbioosissa tietsikkani kanssa verkkarit päällä. Mun ei ollut pakko olla tietyssä paikassa tiettyyn aikaan, pyntättynä ja hyvälle tuoksuvana. Niinpä pystyin skippaamaan aamusuihkun ja laittamaan juoksukamat valmiiksi päälle odottamaan taukoa työnhausta. "Eipähän tarvitse lorottaa vettä kahta kertaa ja varmaan pyykkiäkin tulee vähemmän", pohdin tyytyväisenä omaan näppäryyteeni.
En voinut kuitenkaan täysin vaikuttaa siihen, kuinka paljon työnhaku tuli viemään aikaani viikko- tai päivätasolla. Viestittelylle, ajatustyölle, taustatyön tekemiselle, salapoliisityölle ja kirjoittamiselle piti antaa niiden vaatima aika. Kun flow oli suurimmillaan, sitä oli turha katkaista. Niinpä saatoin istua edelleenkin, illan jo aikaa sitten hämärryttyä niissä samaisissa juoksukledjuissa, tukka kattoon sojottaen.
Tässä tilanteessa otin Jupen ohjeista osan "ei ole pakko mennä" kirjaimellisesti. Heitin lenkkivaatteet pesukoriin ja kävin suihkussa ennen yöpukuun pujottautumista. Tukkakin oikeni siinä sivussa. Olinpahan raikas seuraavana aamuna saman ongelman äärellä.
Tokoinrannassa talvehtivat sorsat ovat nousseet orrelle.
Löysin arjen haasteeseen ainakin kaksi ratkaisua:
1. Voisin tietty olla yöpuvussa aina siihen saakka, kunnes on tauon ja lenkin aika, mutta tässä törmätään itselleni asettamiini rajoituksiin. Olen kauan aikaa sitten, jo ennen koronapandemiaa päättänyt, etten saa sekoittaa duunia ja vapaa-aikaa paiskimalla töitä yöpuvussa. Ja työnhakuhan kävi työstä. Enhän mä töihinkään mene edes parhaassa pyjamassani.
Niinpä mun oli pakko antaa periksi ja lanseerata oloasukonsepti, joka on yö- ja veryttelypuvun luova sekoitus. Se käy mainiosti myös roskisten viemiseen tai kauppareissuun. Omaa kaupunginosaa kauemmaksi kun ei saa (kuulemma) mennä pyjamapöksyt takin alta hulmuten. Se sai toimia vaatetuksena yöpuvun ja lenkkivaatteiden välillä. Jupe-periaate oli helpompi ottaa käyttöön tällaisina päivinä.
2. Pyrin käymään kävelyllä aamuvarhaisella ennen päivän tehtävälistaan tarttumista, jotta sain tuuletettua pääkoppaani ja karistettua viimeisetkin unihiekat silmistä. Kävelyn sijaan aloinkin juosta aamuisin, aamukahvin voimalla, ennen yhdenkään sähköpostin tai avoimeksi ilmoitetun työpaikan vilkaisua, saati koneen avaamista.
Yöjuoksijalle tässä oli yhtä paljon opeteltavaa kuin työnhakurutiineissa. Onneksi olin päässyt hieman harjoittelemaan työmatkajuoksua entisessä duunissa.
Juoksu pelasti mut työttömyysaikana monesta mielen karikosta, mutta lähtemiseen tarvittiin välillä vastaavaa mielenlujuutta kuin työnhaussa. Lenkillä käymistä kuitenkin harvoin katuu, päinvastoin. Päivää voi tarvittaessa venyttää toisesta päästä, sillä yöpuku odottaa kyllä pukemistaan.
Tänään hyppäsin yöpuvusta juoksutrikoisiin Jupe-periaatteen mukaisesti ja sain pitkikselle vieläpä vauhtipupunkin seuraksi. Pikkuviisari oli ehtinyt ohittaa silloin jo kahdentoista, mutta mikäs siinä oli ollessa, kun päivään ei sisältynyt yhtään velvollisuutta. Olo oli hämmästyttävän kevyt.
Su 9.3. pitkis | 17,28 km | 1:52:42 | 6:31 min/km
Ei kommentteja