Ilmoittautuessani veteraanien MM-kisojen puolimaratonille näin itseni sieluni silmillä juoksemassa pitkin Göteborgin katuja yleisön hurratessa jokaisen askeleeni tahtiin. Mikäpä olisikaan parempi turistikierros, näkisin juoksijan silmin 21,1 kilometriä urbaania suurkaupunkia eri vinkkeleistä! Lisäksi toivoin, etten juurikaan joutuisi kipuamaan mäkiä, sillä tasaisella asfaltilla kisaaminen on mun juttuni.
Yllättävä reitti
Reittikartta julkaistiin yli kuukausi ilmoittautumiseni jälkeen. Kuinka kaukana haaveeni olivatkaan todellisuudesta. Mäkisyysskaalalla nollasta kymmeneen reitti sai arvon 6,5. Yhden kierroksen asemesta juoksisimme peräti neljä kiekkaa, ja mikä ärsyttävintä, ei kaupungin hulinassa, vaan keskusta-alueen ulkopuolella sijaitsevassa puistossa, Slottsskogsvallenissa.
Göteborgin suuri, kaunis ja suosittu Göteborgsvarvet alkaa ja päättyy Slottssgogsvalleniin. Me emme päässeet sieltä WMAC:n puolimaratonilla pois. Kuva kaapattu Göteborgsvarvetin sivuilta https://www.goteborgsvarvet.se/goteborgsvarvet-21-km/bana
Äkkikäännös treeniohjelmaan
Koska en mahtanut mitään reitille, ripottelin treeniohjelmaani mäkitreenejä. Huomasin ajautuvani alitajuisesti myös tavallisilla lenkeillä mieluummin mäkiseen maastoon kuin kilometrien mittaisille suorille.
> Olen hikoillut helteessä kaikissa lähimaaston mäissä. Ylös, alas, ylös, alas.
> Olen saanut kannustusta puskanarkkareilta, picnicillä viihtyviltä porukoilta ja koiran ulkoiluttajilta.
> Pyöräilijät ovat peukuttaneet mulle Helsinginkadulta Sturenkadulle spurtatessani.
> Jotkut autokuskit ovat jopa töötänneet ohiajaessaan.
> Olen kiroillut ja startannut mäen juurelta aina vaan uudestaan ja uudestaan valloittamaan, no ei nyt ihan vuorta, mutta jotain sellaista pienempää kaupunkiversiota.
Vaikka hyödynsin kesäkuukaudet tehokkaasti, en siltikään päässyt elokuun lopulla pidetyissä kisoissa helpolla, päin vastoin. En uskalla edes ajatella, millaista kärsimystä juoksu olisi ollut ilman mäkitreeniä.
Miksi MM-kisoihin juuri nyt?
Kuulin ensimmäistä kertaa veteraanien eli aikuisurheilijoiden MM-kisoista vuosia sitten Simonkentän ratikkapysäkillä alettuani keskustella arviolta noin kahdeksankymppisen naisen kanssa. Hän kertoi voittaneensa juuri ikäryhmässään maailmanmestaruuden pituushypyssä. Siemen jäi itämään. Ehkä mäkin sitten kasikymppisenä.
Mitä enemmän ikävuosia kertyy, sitä useammin olen joutunut jättämään jäähyväisiä itseni ikäisille rakkaille ihmisille. Olen alkanut vakavasti pohtia sitä, jätänkö haaveeni roikkumaan ja odottamaan parempaa hetkeä. Pahimmassa tapauksessa sitä päivää ei koskaan tule. Voi olla, että olen hyvinkin kasikymppisenä lähtölistalla, mutta pitääkö mun tosissaan odottaa sinne saakka.
Raha ratkaisee
Ulkomaisiin kisoihin osallistuminen ei ole kaikille mahdollista taloudellisesti. Kyllähän mäkin metsästäisin mieluusti kuutta suurta maratonia tai kävisin pyörähtämässä keväisin maratonin eurooppalaisissa suurkaupungeissa, mutta mahdollisuuteni näihin ovat hyvin rajalliset.
Mietin tosi pitkään MM-kisoihin osallistumista erityisesti taloudellisista syistä. Nyt MM-kisat järjestettiin miltei naapurissa, Göteborgissa. Seuraavien kisojen isäntämaana toimii Etelä-Korea, eikä pankkitilini saldo missään nimessä mahdollista sinne matkustamista. En halunnut päästää mahdollisuutta luisumaan käsistäni, nyt kun se oli saavutettavissa. Kuin kirsikkana kakun päällä, pystyin yhdistämään kisaviikonloppuun systerini perheen kanssa hengailun, asuvathan hekin Länsi-Götanmaalla. Kun mua luvattiin tulla kannustamaan reitin varrelle, päätös oli sillä naulattu.
Olisin mieluusti ottanut koko perheeni mukaan nauttimaan kaupunkilomasta, kuten meillä on ollut usein maratonmatkoilla tapana, mutta lennot, majoitus ja itse kisaosallistuminen olivat sen verran tyyriitä, että vain yksi pääsi matkaan.
Noudimme systerin kanssa urheilijakorttini ja hänen huoltajakorttinsa TIC:stä saman tien jätettyämme matkatavaramme hotelliin. Emme halunneet jättää mitään kisapäivään.
Vaatimukset kisaan osallistumiseksi
Yhtenä kimmokkeena enterin painamiseen ilmoittautumisessa oli miespuolisten, esihenkilöasemassa olevien työkavereiden kommentit kertoessani innokkaana, että olen ajatellut lähteä tällaisiin kisoihin. Toinen totesi, että kyllä mäkin lähtisin, jos olisin samassa juoksukunnossa kuin sinä. Peukutukset kannustavalle asenteelle. Mutta sitten se toinen... Hän kysyi multa ensin millä kriteereillä kisoihin pääsee. Sanoin, että tulee olla tietyn ikäinen, täyttää tietyt vaatimukset koskien edustamaansa maata / ko. maan kansalaisuutta ja tulee olla hyvässä fyysisessä kunnossa. Hän totesi:
Sun ei varmaan kannata noita kriteereitä huudella. Jos kerran kuka vaan voi osallistua.
Se siitä kannustuksesta. Tuskin tuonne yksikään lähtee sillä asenteella, että voinpas sanoa osallistuneeni MM-kisoihin, ilman että olen tehnyt sen eteen hurjasti töitä. Mä voin kiittää nykykuntoani 40 vuoden ajan sen eteen tehdystä kovasta duunista.
Voit uskoa, että näiden kahden, täysin toisistaan poikkeavan toteamuksen jälkeen en voinut muuta kuin viedä ilmoittautumisen loppuun. Jos olisin sillä hetkellä tiennyt, että seuraavasta viikosta oli alkamassa kahden kuukauden jakso, jonka aikana pääsin hädintuskin juoksemaan, olisin jättänyt kisat sikseen.
Oikeastaan hyvä, ettemme pääse katsomaan tulevaisuutta kristallipallosta, sillä osallistuminen kannatti, vaikka olinkin kisoihin suunnitellusta kuntohuipusta kaksi kuukautta jäljessä.
Tällä kertaa kisa-asuun ei kuulunut kuulokkeita, sillä ne ja kännykkä olivat kiellettyjen esineiden listalla.
Siniristilippu rinnassa
En voi sanoin kuvailla sitä tunnetta, kun kävin noutamassa SAUL:n toimistolta tilaamani (ja maksamani) kisavaatteet ja testasin niiden koon saman tien paikan päällä. Rinnassa komeili Suomen lippu ja selässä luki Finland. Jos vain mahdollista, isänmaallisuuteni sai sinisestä vaatekerrasta aikamoisen annoksen lisäbuustia. Ryhtikin taisi samalla loksahtaa paikoilleen.
Hotellissa Göteborgissa bongasin muita suomalaisia jengivaatetuksen perusteella, kuten N65-sarjassa upeasti viidenneksi juosseen Riitan. Ratikassa matkalla kisapaikalle toinen mieletön juoksija, N55-sarjassa juossut Pia nappasi mut siipiensä suojaan. Hän oli jo kokenut MM-kisailija, joten olin loistavissa käsissä.
Lähtökarsinassa me kaikki siniristiliput rinnassa starttia odottavat olimme yhtä ja matkan edetessä sinipaitaiset huikkasivat ohi juostessaan tsemppaukset. Suosittelen lämpimästi osallistumista kansainvälisiin kilpailuihin jo tämän yhteenkuuluvaisuuden ja sydäntä lämmittävän tunteen vuoksi.
Käytännön järjestelyt
Kisojen raamattu, sääntö- ja ohjekirja oli tuhtia luettavaa. Kahlasin sen soveltuvin osin läpi heti sen julkaisun jälkeen. Ensimmäinen kysymerkki pääni yläpuolelle ilmestyi käytetyn sanaston vuoksi. Oman osallistumisen varmennus tuli tehdä Roster-sovelluksessa non-stadia-lajeja lukuunottamatta. Untuvikkona en ihan heti tajunnut mitä non-stadia tarkoittaa, mutta aineistoon tarkemmin perehtymällä päättelin, että kyse on stadionin ulkopuolisista lajeista, joihin puolimaraton kuului. Ei ihmekään, etten löytänyt Rosterista sopivaa kohtaa varmennukselle.
Meitä puolimaratonille osallistuvia oli hurjasti, joten ns. Call Room avattiin jo hyvissä ajoin ennen starttia. Olin kuvitellut sen olevan suljettu aitaus tai vastaava, josta ei päässyt pois kun sinne kerran oli tultu. Kuinka väärässä olinkaan tässäkin asiassa.
Kävelimme jonossa läpi teltan, jossa tulosteista vedettiin nimi yli ilmoittautumisen merkiksi. Periaatteessa siellä olisi pitänyt myös tarkastaa lenkkareiden säännönmukaisuus, mutta se ei näyttänyt ketään kiinnostavan.
Tämän muodollisuuden jälkeen oli vielä runsaasti aikaa lämmittelyyn.
Väärässä paikassa
Kisapaikalle tullessamme menimme Pian kanssa Call Rom -jonon hännille. Onneksi meille tultiin pian ilmoittamaan, että meille naisille oli oma, huomattavasti lyhyempi jono.
Miehet olivat näköjään mulle muutenkin jokin taikamagneetti. Etsin lähtökarsinasta omaa aikatavoitettani vastaavan paikan ja olin valmis lähtöön. Vähän mua ihmetytti kuinka paljon miehiä olikaan sattunut juuri mun ympärilleni, kunnes eräs suomalaismies ystävällisesti totesi mulle, että naisten lähtö on kymmenen minuuttia myöhemmin. Kyllähän mä sen tiesin, mutta kaikessa lähtöjännityksessä tämä yksityiskohta oli valunut mielestäni. Livahdin häntä koipien välissä lähtökarsinasta pois. Pikkiriikkisen nolottikin.
Sain kymmenen lisäminuuttia aikaa. Senhän voisi käyttää vaikka kiireen ja viimetipan tavoitteluun. Juoksin takaisin bajamajoille jonottamaan ruotsalaisnaisten kanssa. Keskustelumme käsitteli vain ja ainoastaan reitin mäkisyyttä. Muutama paikallinen kertoi juoksevansa reittiä useamman kerran viikossa, että lycka till vaan meille, jotka juoksemme sen ensimmäistä kertaa:
Du har ju väl tränat backe?
Kaikesta päätellen en tarpeeksi.
Mua huvittaa nämä systerini musta ottamat kuvat matkan varrelta. Näyttää siltä kuin kävelisin :D
Yksi mäki, kaksi mäkeä, kolme mäkeä, neljäs mäki ja sitten kaikki uudestaan ja uudestaan
Ruotsalaiset kertoivat, että ensimmäisen kilometrin kohdalla on paha mäki, lopussa myös ja siinä välillä myös muutama, mutta ne ovat siedettävämpiä.
Siis viiden kilometrin pätkällä kaikki tämä?
Ja mikä onkaan määritelmä siedettävälle?
Aika nopeasti, jo ennen ensimmäisen mäen selätystä keksin itselleni sopivimman tavan selvitä 21 mäkisestä kilometristä. En ajattellut kilsoja, enkä mäkien lukumäärää, vaan ainoastaan kierroksia. Niitä oli neljä. Neljä ei ole paljon. Se on yhden enemmän kuin kolme, mutta kaksi vähemmän kuin kuusi. Ja eihän tämä ole edes maraton, joten
Nu gör vi!
Suoralla vauhtini oli senhetkisen kuntoni mukaisessa haarukassa 5:00 - 5:10 min/km, mutta mäissä kilometrivauhti painui 6:30 kieppeille. Ensimmäisen kierroksen jälkeen tiesin, että sykkeiden mukaan mulla olisi kapasiteettia tiukentaa tahtia, mutta reidet ja takalisto eivät kestäisi mäissä vauhdin kiristämistä.
Mäen jälkeen tulee alamäki, myös näissä kisoissa. Oli mahtava päästä rullaamaan mäkeä alas, se on mielestäni parasta juoksussa. Reitin puolivälin tienoilla oli pitkä, loiva alamäki. Ihmettelin kukkulan huipulla, miksi kukaan ei näytä rullailevan. Syy selvisi saman tien: vastatuuli. Se tästä puuttuikin.
En ollut ainoa, joka manaili juoksun mittaan mäkiä ja vajaavaista valmentautumista niihin. Minua ennakkotietojen mukaan parempi juoksija, britti Deborah, kehotti mua jatkamaan matkaa lyhyen keskustelumme päätteeksi, sillä hän ei omien sanojensa mukaan pärjännyt mäkien kanssa, mutta mulla kuulemma askel näytti tosi keveältä. Siltä se ei kuitenkaan tuntunut. Sanoin heit ja tsempit ja jatkoin matkaa.
Alusta lähtien metsästin erään ruotsalaisnaisen selkää, mutta viimeiselle kiekalle päästyäni hänen ohittamisensa tavoittelu menetti merkityksensä. Halusin vain päästä maaliin juosten, ilman että täytyi vaihtaa loppuvaiheessa kävelyksi.
Lohdutin itseäni sillä, että meidän kaikkien oli juostava jokainen näistä mäistä ennen maaliin pääsyä. Jos muut pystyvät siihen, pystyn kyllä minäkin.
Kannustuksen voima
Mulla on harvemmin kisoissa omia kannustajia, mutta tällä kertaa niitä oli useammassakin paikassa.
Odotin jo ennakkoon koska pääsen taas systerini ja hänen lapsiensa heijattavaksi. Muutamalla kierroksella sisarenpoikani yllätti mut ja olikin kannustamassa yhdessä noista jyrkistä mäistä. HIFK-aktiivilla Tiinalla (jota voin oikeastaan syyttää kiittää siitä, että ylipäänsä tajusin kisojen olemassaolon lahden takana) taas oli oma hurrauspaikkansa kierroksen loppuvaiheessa.
Lisäksi oli tietty kaikki muut reitin varrelle kerääntyneet huoltajat ja muut katsojat sekä kanssajuoksijat. Suomea ja Finlandia huudahdeltiin mitä erilaisimmilla korostuksilla.
Kannustuksen voima on ihmeellinen ja omien rakkaiden kannustajien merkitys on järisyttävän iso. Näiden kohtaamisten voimalla jaksoin taas seuraavan mäen ja sitä seuraavan. Ja kun musta tuntui siltä, etten sitä kolmatta varmaan jaksakaan, muistin että sen jälkeen, mutkan takana on taas tutut kasvot.
Maalissa
Viimeinen spurtti maaliin salpasi hengen, en saanut happea. Kunhan sain palautettua itseni taas elävien kirjoihin, kapsahdin systerini kaulaan:
Nyt mun ei tarvitse enää juosta.
Eipä aikaakaan, kun juttua taas riitti sinne ja tänne. Maalialueen juoksijat ja huoltajat olivat yhtä isoa suurta perhettä.
Heijaamassa maaliintulijoita. HOKAlta saamani Cielo X1 -lenkkarit hoitivat homman toivotunlaisesti. Toisessa tossussa tietty sininen sukka ja toisessa valkoinen. Korvissa siniristilippukorvikset.
Loppuaika
Sijoituksella ei ollut mulle järisyttävää merkitystä, sillä tiesin, että 54 ilmoittautuneesta 44:llä oli tilastoissa parempi aika puolimaratonilla viimeisen kahden vuoden ajalta kuin mulla. Vaikka olikin selvä, ettei mua palkintopallilla nähtäisikään, menin kuitenkin juoksemaan Göteborgiin vakavissani.
Olin lopulta ajalla 1:52:54 sijalla 27. Maaliin tuli jälkeeni 13 juoksijaa, yksi keskeytti ja 13 juoksijaa ei startannut lainkaan. Jossittelulla ei pääse mihinkään, mutta silti mua mietityttää mikä olisikaan ollut tulokseni tasaisella puolimaratonilla. Tai jos en olisi joutunut himmaamaan juoksua huhtikuusta kesäkuun alkuun?
Meitä oli ilmoittautuneissa kolme suomalaista N50-sarjan juoksijaa, joista olin lopulta ainoa startannut. Emme näin ollen saaneet tulosta joukkuekilpailussa. Olisin varmaankin ollut heikoin lenkki, jonka vuoksi muut eivät olisi päässeet palkintopallille, sillä kolmanneksi tulleen joukkueen yhteisloppuaika oli 4:41:15. Päässä laskettuna saan tulokseksi noin 1:34 / juoksija.
Väite siitä, että palkintopallille on helpompi päästä mitä vanhempi on, ei pidä mielestäni paikkansa. Kovia ja tosi kovia juoksijoita löytyy jokaisessa ikäsarjassa, niin kansallisissa kuin kansainvälisissä kisoissa. Göteborgissa niitä oli jokaisessa sarjassa ja kilpailu mitaleista oli huima.
Kävin suihkussa paikallisessa Fitness 24/7 -salilla, sillä kisakylässä tai hotellissa suihkutteluun olisi matkoineen mennyt turhan paljon aikaa.
Eräs salilla hikoillut mies ei ollut saada musta silmiään irti kävellessäni paikalle Suomen kisa-asu päällä. Kun pukuhuoneesta ilmestyi pian suihkunraikas, täysin toisen näköinen nainen, mies näytti siltä kuin hän olisi halunnut kysyä multa jotain. Sanoin hej på dig ja lähdin syömään.
Mitä tekisin seuraavalla kerralla toisin?
Ehkäpä joku päivä on taas aika laittaa sinivalkoista päälle. Silloin viettäisin kisoissa pidemmän aikaa, jotta ehtisin käydä katsomassa eri lajeja ja minglailla muiden urheilijoiden kanssa enemmän, sekä suomalaisten että muun maalaisten.
Samalla reissulla voisin osallistua useampaankin lajiin, jos ne olisivat ajallisesti tarpeeksi lähekkäin. Olin ilmoittautunut ex tempore myös puolimaratonin jälkeisenä päivänä juostavaan 4 x 400 metrin viestiin, mutta yksi meistä oli jo joutunut palaamaan Suomeen ja toisella oli samanaikaisesti toisella stadionilla 1500 metrin finaali. Ehkä oli hyväkin, ettei viesti toteutunut, sillä en ole harjoitellut näin lyhyitä matkoja tosissani. Olisin ollut mukana silkasta osallistumisen ja itsensä rääkkäämisen riemusta.
Jos tulen osallistumaan MM-kisoihin uudemman kerran, kisan tulee olla kalenterissani vuoden pääkilpailu. Nyt Göteborgin puolikas oli mulle ennemminkin maratonille valmistautuessa kisavauhtinen treeni poikkeuksellisen mäkisessä maastossa. Ja jos teen hyppyjä lajista tai juoksumatkan mitasta toiseen, niitä pitää harjoitella tosissaan.
Kisavaatteet kunniapaikalla hotellihuoneessa. Kisaa edeltävän illan ja yön myrsky tuntui tulevan ikkunan läpi. Hotellin julkisivun puolella sijaitsevat ovet hajosivat tuulessa ja jouduimme käyttämään kisa-aamuna takaovea päästäksemme hotellista ulos.
Miltä nyt tuntuu?
1. Päällimmäisenä mulle jäi mieleen kisamatkasta kiitollisuus. Kiitos systeri kun tulitte Göteborgiin, sillä oli hurjan suuri merkitys mulle. Sun skidisi ovat mahtavia tyyppejä!
2. Olin ja olen edelleenkin tosi ylpeä omasta suorituksestani. Henkinen puoli treenaamisessa on ollut haastavaa, enkä ole vieläkään selvillä vesillä. Olen oppinut harjoittelemaan järkevästi ja stressin asettamat rajoitukset huomioonottaen.
3. Tämän reissun jälkeen en ole enää yhtä ronkeli reitin suhteen. Kun olen selättänyt Göteborgin kumpareet, kykenen vastaaviin uudemmankin kerran.
24.8.2024 | Aikuisurheilijoiden MM-kisat, Göteborg | 1:5:54 | 5:21 min/km
Ylpeän isän onnittelut sinulle rakas Nina.
VastaaPoista