Hyppykuppa

Olin rättiväsyneenä junassa, jaksoin hädin tuskin selailla kännykkää. Äänikirja oli parempi vaihtaa Spotifyn Bolaget Mixiin, sillä äänikirjan juoni eteni vikkelämmin kuin tieto aivosoluissani. Musiikki oli siinäkin mielessä parempi vaihtoehto, että se peitti alleen junan käytävällä riehuvien ja riekkuvien lasten äänet.

Olin varannut itselleni myös viereisen istuimen, joten pystyin levittäytymään hyvällä omallatunnolla puoli-istuvaan asentoon. Säpsähdin horroksesta tuntiessani isovarpaassa pikkulapsen terävät hampaat. Onneksi mulla oli sukat jalassa, sillä leuoissa, oli pienet tai isot, on aikamoisesti voimaa. 

Ensin säikähdin, sitten katsoin tehtäväkseni puuttua asiaan tuoreeltaan:

"Hei, toi sattui. Miksi sä mua puret?" Sain vastaukseksi räkätystä ja ulvomista.

"Ei noin saa tehdä kenellekään. Nyt sun pitää pyytää anteeksi." Mulle alettiin lällättää ja räkättää. 

Olin taas kerran tilanteessa, jossa pohdin koska Piilokameran porukka hyppää penkkirivien takaa. 

En tiedä kuinka syvältä sanallisen arkkuni sopukoista lopulta kaivoin sanat, jotka saivat skidin lopulta poistumaan paikalta:

"Tollaisesta voi saada vaikka hyppykupan." Sanavalintani oli vähintäänkin outo, mutten sentään kiroillut. 

Eipä aikaakaan, kun kuulin lapsen kertovan äidilleen mitä hän tulee saamaan. Tiesin, että mut laitettaisiin tilille sanomisistani, mutta samalla varmasti lapsukainenkin joutuisi vastaamaan teoistaan. Aika nopeasti äiti pöllähtikin siihen viereeni lapsensa vanavedessä. Mua ei enää väsyttänyt yhtään. 

Kuvassa viime viikonlopun pitkiksen palautuseväät, jotka nautin junassa matkalla Espoosta himaan. 

Koko homma meni alusta lähtien päälaelleen. Sillä, mitä äidin silmäterä oli tehnyt mulle, ei ollut mitään merkitystä, vaan sain kuulla kunniani kyseenalaisesta kielenkäytöstäni. Aikani kuunneltuani ripitystä, karvat nousivat niskassa pystyyn, enkä ollut enää valmis antamaan periksi milliäkään, kun multa vaadittiin anteeksipyyntöä. Totesin, että tottahan toki, kunhan lapsi pyytää ensin multa. Kuulemma siihen ei ollut tarvetta. 

Äiti marssi vihaisena pois hokien samalla lapselleen, kuinka tuhma täti oli. Edelleenkin odotin kuvausryhmän ilmestymistä. 

Sellainen kohtaaminen tällä kertaa. En enää ihmettele auktoriteettiongelmia mm. kouluissa ja harrastuksissa. Mitä tahansa tyhmyyksiä saa tehdä, koska kotonakin saa. 

PS. Kerrottuani tapahtumista himassa tuoreeltaan, tulin samalla opettaneeksi skidilleni uuden sanan. Veikkaan tosin, ettei se ole kovinkaan käyttökelpoinen, ei arjessa eikä varsinkaan ylppäreissä. Tai mistä sitä tietää, vaikka hänkin joutuisi joskus ventovieraan puruleluksi. Siinä tilanteessa on ymmärrettävää, että alitajunnasta pongahtava sanasto voi olla mitä vaan.