Jokaisella kerralla tauti on näyttänyt erilaiset piirteensä. Viimeksi menetin tasapainoaistin, tällä kertaa hengenahdistus paljasti, ettei kaikki ole ihan kunnossa. Tai no, enhän mä vielä silloin ensimmäisenä päivänä, perjantaina, osannut yhdistää tätä koronaan, enkä edes toisenakaan päivänä, kun ihmettelin puhelimessa systerilleni ääneen hassua polttavaa tunnetta kurkunpäässä harvakseltaan yskiessäni. Hän kehotti ottamaan testin. Tungin tikun nenään ja sain negatiivisen testituloksen.
Kolmantena päivänä edellä mainittujen oireiden ja väsymyksen seuraksi sain nuhan ja tiheentyneen yskän, joka kumpusi syvältä keuhkoista. Voi kun olisi ollut vain se kurkunpää. Otin testin suusta ja vartin kuluessa tikkuun ilmestyi kaksi kuuluisaa raitaa. Jatkoin tästä vielä pari päivää vällyjen välissä ja keskiviikona tunsin olevani taas täysissä sielun ja ruumiin voimissa.
Kävin parilla happihyppelyllä taudin aikana, kun makaaminen ja mökkihöperyys alkoi ahdistaa. Ajoitin mateluni sellaisiin kellonaikoihin, jolloin muita ihmisiä ei ollut juurikaan liikenteessä.
Vaikka kipeänä oleminen on aina tosi syvältä, varsinkin kun taudin jälkiseuraukset ovat iso arvoitus, otan mieluummin tällaisen 5 päivää poissa kuvioista -version kuin 5 viikkoa tauti päällä on/off puolikuntoisena -vaihtoehdon. Molemmat kun on tullut koettua viimeisten kuukausien aikana.
Juoksijafrendini Katja laittoi pulinaboksiimme Reelsin, jossa oli Rakkautta vain / Love Actually -joululeffan yksi ikonisimmista kohtauksista: Hugh Grant joraa makuuhuoneessaan ja portaita alas The Pointer Sistersien Jumpin tahtiin *). Tekstinä: Runners, when the injury starts to feel 1 % better, be like... ja lisäys: All signed up for another race.
Mulla oli just tuollainen uudestisyntynyt olo. Olisin ollut valmis lähtemään lumihankeen kymmenen kilsan mittaiselle juoksulenkille, salille virittämään lihaksiani, sekä ilmoittautumaan lauantain Maantiejuoksu Cupiin. Mutta onneksi lievä kuume ei ollut vienyt lähtiessään viimeisiä järjen hippusia, vaan tajusin, että nyt pitää ottaa varovaisesti.
Senaatintorin ympäri ja takaisin nukkumaan...
Hämmentävää, kuinka suuri hinku mulla on just nyt päästä juoksemaan. Tyydyn kuitenkin kävelyyn vielä ensi tiistaihin saakka ja aloitan kevyen juoksun alkuviikosta. Joulun lomapäivien aikaan mulla olisi aikaa vaikka kuinka juoksuun, mutta hillitsen itseni, ja aloitan normitreenin vasta vuoden vaihduttua, ja 20 viikon mittaisen maratontreenin tammikuun puolen välin tietämillä. Se, milloin keuhkot taas tuntuvat tutuilta, on silkka arvoitus. En kuitenkaan usko, että mun tarvitsee odotella yhdeksää kuukautta, kuten ensimmäisellä kerralla.
*) Jos kohtaus ei heti tunnu tutulta, vilkaisepa se tästä Youtube-linkistä: https://youtu.be/aUm2K6eDuMU?feature=shared
Ei kommentteja