Juoksukaveri ymmärtää kyllä

Mikä onkaan parempi tapa aloittaa sunnuntai kuin lähteä frendin kanssa juoksemaan? Tarkemmin ajatellen olisin ehkä ollut ainakin yhden ylimääräisen, nukkumiseen käytetyn tunnin tarpeessa, mutta näin jälkeenpäin, endorfiinimyrskyn keskellä, nukkuminen tuntuu täysin toisarvoiselta juoksun rinnalla. Ainakin tänään.

Satun ohjelmassa oli 15 kilsan mittainen lenkki, juostujen matkojen mittaa kun on lyhennettävä ennen maratonia. Mulle samainen mitta olisi käynyt mainiosti, jollen olisi pitänyt torstaina päikkäreitä pitkistä tärkeämpänä ajankäyttönä. Niinpä juoksin sovitun lenkin alle nelisen kilometriä, jotta sain tällekin viikolle passelin mittaisen pitkän lenkin.

Aloitimme yhteisen lenkin Holiday Innin vessasta, mulla kun on ollut viime viikkoina vatsani kanssa tylsiä ongelmia. Onneksi juoksufrendi ymmärtää kyllä. Hänen kanssaan saa myös puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Omia vaivoja ja kolotuksia ei tarvitse kääriä vaaleanpunaiseen sellofaaniin, vaan asioista voi puhua niiden oikeilla nimillä. Eri eritteetkin saa mainita ilman että kaveri alkaa väännellä naamaa, tai hänen mielessään alkaa pyöriä ajatuksia siitä, että on kyllä vikaa kertaa tämän tyypin kanssa lenkillä. 

Vesipostin raikas vesi oli maukasta. Kesti hetkisen verran ennen kuin tajusin, että kahva pitää nostaa tosi ylhäälle. Ilman ohjelappusta olisin saattanut jättää homman sikseen. 

Satu sai toimia tällä kertaa reittimestarina, ja loistavan reitin hän valitsikin. Upea syysaamu oli tyyni ja aurinkoinen. Aamuysiltä autoilijat olivat vielä kotosalla, joten saimme juosta mukavan rauhallisissa merkeissä Töölönlahdelta Meikkuun ja siitä eteenpäin Kuusisaaren ja Larun kautta Ruoholahteen. 

Vaikka lenkki sujuikin jouhevasti ja meillä kummallakin vaikutti olevan hyvä päivä, pidimme silti vauhdin maltillisena. Satu ymmärsi sanomattakin, etten ole yhtä vauhdikkaassa pitkiskunnossa kuin mitä hän on. Niinpä mun vauhtini saneli tällä kertaa etenemisen. Satu sai säästää panokset ensi viikonloppuna juostavalle Tallinnan maratonille. 

Eerikinkadun alkupäässä oli hyvä tarkastaa kellojemme lukemat. Satulla oli vielä yhden korttelin verran täyteen 15 kilometrin lukemaan. Ei kun kiertämään kehää. 

Satu lähetti kuvan lenkkimme loppupäästä saatteella "tietäjät tietää". 

Kun lähestyimme kauppakeskus Kampin takaovea, huomasin että multa puuttuu vielä nelisensataa metriä täyteen kaksikymppiseen. Juoksukaveri ymmärtää jo heti puolesta sanasta mitä meidän pitää tehdä asialle. Lähdimme näin ollen vielä ylimääräiselle kunniakierrokselle kauppakeskuksen ympäri. 

Tämä ei ollut ensimmäinen eikä varmasti viimeinen kerta, jolloin keräämme viimeisiä minuutteja tai metrejä. Aikaisemmilla lenkeillämme olemme ottaneet mm. Oodin edessä olevan aukean haltuumme kiertämällä sitä kierros kierrokselta siihen saakka kunnes kellossa juoksutavoite täynnä, tai kilometrikertymä näyttää tasalukemaa. Mieluiten tietty kumpaakin. 

Satu sai plakkariin vajaan salakilsan, mutta se on aika kesy ylitys lenkeillämme. Luulenpa, että Satun loistovalkku Pasi olisi ennemminkin yllättynyt, jos meidän seikkailumme päättyisivät täsmälleen siihen, mitä ohjelmassa lukee. Juoksija ymmärtää toista juoksijaa tässäkin asiassa. Ystävän kanssa saattaa mennä joskus hieman överiksi. 

Kruunasimme lenkin tälläkin kerralla maittavalla brekulla. Energiatankkaus tuli tarpeeseen.