Olen haaveillut ulkomailla järjestettävistä juoksutapahtumista, mutta nousevien korkojen ja elinkustannusten pyörteissä on ollut parasta pitäytyä lähellä järjestettävissä kisoissa. Olen kuitenkin kaivanut jotain uutta ja virkistävää tuttuun kisasuoraan, kisakalenteriin, joka tuntuu toistuvan samanlaisena vuodesta toiseen.
Onneksi törmäsin Facebookissa Vegaanijuoksijoiden järjestämään Saarten 10 -tapahtumaan ja sain kun sainkin tähänkin vuoteen jotain uutta ja ihmeellistä koettavaa lenkkarit jalassa.
Merimatka sähköveneellä kesti vain vajaan minuutin suuntaansa, mutta veneen kutsumisen logiikkaan ja lipun ostamisen pähkäilyyn kului kisajännityksessä hetki jos toinenkin. Onneksi ystäväni Satu lähti seikkailemaan kanssani ja ratkaisi pähkinän puolestani. Oikeastihan homma oli verrattaen looginen, ainakin kun saareen oli ensimmäisen kerran reissannut.
Kyllä me jossain vaiheessa päivää ehdimme vitsailla myös swim-run -mahdollisuudesta, Satun matka kotoa metrolle kun ei ollutkaan ihan niin suoraviivainen kun oli tarkoitus.
Siinä vaiheessa kun olimme jo miltei rannassa Laajasalossa, kisaan osallistuva Noel nappasi meidät peesiinsä, sillä näytti huolestuttavasti siltä, että olimme menossa väärälle laiturille odottelemaan botskia, joka ei ikinä tulisi. Ennen kisaa hoksottimet eivät ainakaan mulla ole ihan parhaassa terässä, ajatukset kun ovat jo tulevassa juoksussa.
Ansku vetää letkaa. Kuva Kristo Muurimaa
Juoksukunnossa-Ansku odotteli meitä jo kisapaikalla, muhkean siirtokiven viereen pystytetyllä teltalla. Ehdimme käydä ihastelemassa rantakallioita ja hiidenkirnua, sekä teimme rutiininomaisesti huussiretken ennen kuin kisajärjestäjät kokosivat meidät teltalle kuulemaan viimehetken ohjeet.
Reitti koostui kahdesta identtisestä kiekasta, jossa oli sekä nopeakulkuisia pätkiä että haastavia polkuja. Olen asfalttijyrä, jonka juoksureitit kulkevat kaupungin sykkeessä ja urbaaneilla rantareiteillä, joten mulle kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Tuttua oli loistava ilmapiiri juoksijoiden keskuudessa.
Laukut narikassa
Starttasimme innoissamme isona lössinä. Aika pian huomasin, etten ollut vielä selvästikään toipunut yöllisestä astmakohtauksesta. Jos kyseessä olisi ollut mikä tahansa muu kisa, olisin vetänyt startin yli pitkän mustan viivan. Mutta tänne oli pakko päästä fiilistelemään. Olin hankkimassa uusia kokemuksia, aikeenani ei ollut todellakaan yrittää rynniä palkintopallille.
Olemme varmaan jo 15 vuoden ajan jutelleet mieheni kanssa Vartiosaaressa käymisestä, mutta asia on jäänyt jostain syystä vain ajatuksen tasolle. Nyt kun olin kerran päässyt saaren imuun, menimme sinne seuraavana päivänä koko perheen voimin. Osa luontokuvista on siltä reissulta, itse juostessa aikaa ja energiaa ei irronnut kameraleikkeihin.
Anskun askellusta edelläni oli upea seurata. Hän hyppeli ja loikki juurakoiden yli kauriin lailla ja juoksi upealla askeleella kevyen näköisesti jyrkimmätkin mäet ja portaat. Hän ei jännittänyt kallioiden mahdollista liukkautta, vaan osasi luottaa askeleensa ja tossunsa pitävyyteen. Ihailtavaa polkujuoksuosaamista!
Onneksi lenkkarihyllystäni löytyy myös polkujuoksuun sopivat lenkkarit. Hokalta saamani Challengerit pitivät taas lupauksensa kaikkien alustojen tossuina.
Siinä vaiheessa kun polku alkoi olla umpeen kasvanutta, ja mun piti tosissaan tuijottaa vain jalkoihini, annoin muiden ohittaa mut suosiolla. Olen vasta aloittelija tässä lajissa. Ilokseni Satu ei jättänyt mua, vaan juoksimme yhdessä startista maaliin.
Vaikka Satu tulikin todistettavasti maaliin ennen minua (iso kuva vasemmalla), saimme saman loppuajan <3 Kuvat: Kristo Muurimaa
Jossain neljän kilometrin tienoilla mua alkoi arvelluttaa josko jaksan sittenkään kokonaista kymppiä. Sykkeet pysyivät aisoissa, vaikka mäkisessä maastossa ne olivat aivan toista kuin omilla kotikulmilla juostessa. Keuhkot sen sijaan tuntuivat olevan syväjäässä, koomassa tai missälie. En saanut henkeä.
Kuin tilauksesta olimme tuossa tuokiossa taas kisateltalla. Samalla kun nautimme vesimelonia, saimme vahvistuksen siihen, että reitti olikin alimittainen. Garminin lukema 4,35 km piti sittenkin kutinsa. Mulle moinen kelpasi loistavasti, sillä maastossa yhden kilsan eteen saa tehdä aivan toisella tapaa duunia kuin sileällä asfaltilla.
Kakkoskierros sujuikin yllättävää kyllä vaivattomammin. Ehkäpä se, että tiesin mitä tuleman pitää missäkin kohdassa, auttoi mua niin vauhdin kuin voimien jakamisessa järkevästi.
Kannustusta tarjolla!
Maalissa meitä odotti herkkupöytä. Oli donitseja, mustikkapiirakkaa, karkkia, kahvia, urkkajuomaa ja ties mitä.
Seuraavan kerran muistan varata mukaan oman lautasen ja mukin, jotta ei tarvitse käyttää kertiksiä. Otan myös mukaan vaihtovaatteet ja pyyhkeen, jotta voin hypätä juoksun jälkeen virkistävään veteen. Aika moni kävi huuhtaisemassa hiet pois ennen kotimatkaa.
Metsäpolun varteen on ripoteltu sylintereitä, joissa mukavaa saaritietoutta.
Saarten 10 oli pieni juoksutapahtuma parhaimmillaan. Järjestäjät osasivat hommansa, hinta oli kohdillaan (20 €) ja tunnelma oli alusta loppuun hyvä. Uskon, että kokeneet juoksijat saivat reitistä mukavasti haastetta, mutta myös tällainen keltanokka pärjäsi hyvin.
Mikä parasta, kilpasarjan lisäksi Kympillä on myös retkisarja, eli virallista aikaa ei julkaista missään jos näin ei halua, mutta sen voi kysäistä maalissa järjestäjiltä. Saarten kymppi sopii siis mainiosti niin fiilistelijöille kuin tavoitteellisille juoksijoille.
Sponsorit: Tailwind, Vegemessut, Round. Tapahtumalla kerättiin yli 800 € lahjoitus Saparomäen toimintaan.
Kiitos Vegaanijuoksijoille Saarten 10:n järjestämisestä! Vaikka edeltävä viikko olikin kaikkea muuta kuin aurinkoa ja linnunlaulua, saimme mitä parhaan juoksuilman Vartiosaareen. Sekin meni kaiken muun lisäksi nappiin!
Mun mielestäni nainen on kauneimmillaan hikisenä ja silmät säihkyen, urheilusuorituksen jälkeisessä endorfiinihumalassa.
Ei kommentteja