Kotona on ollut jo viikon verran aikamoista vilinää. Viimeinenkin perheenjäsenistä palasi retkiltään, jotta ehti aloittaa muiden lailla sovitut duuninsa ajallaan.
Kuvittelin, että seikkailisimme yhdessä pitkin Helsinkiä kolmen viikon mittaisen lomani ajan, mutta todellisuus olikin sitten toista. Kun yksi saapui takaisin matkoiltaan, toinen hyppäsikin frendien kelkkaan ja olimme jälleen kolmistaan. Välillä sain vallata himan ihan vain itselleni ja ehdimmepä mieheni kanssa jopa harjoitella millaista se olikaan olla ihan vaan kaksistaan.
Vaikka kaksistaan ja kolmistaan eri kokoonpanoilla onkin ollut antoisa olla, olen kuitenkin onnellisimmillani kun me kaikki neljä olemme pitkästä aikaa saman katon alla. Elämä ei ole auvoista, eikä varsinkaan rauhallista, päinvastoin. Sarvet kalahtavat pienissä neliöissä herkästi yhteen, ja kun yksi on ärtynyt tai vihainen, se ei jää huomaamatta. Mutta onneksi myös iloinen mieli ja onnellisuus ovat tarttuvaa lajia.
Meidän neljän arki on tulvillaan myös pieniä rakkaudenosoituksia. Halaus, pusu otsalle. Niitä ilman nukkumatti ei suostu tulemaan meille illalla kylään. Vastakeitetyn aamukahvin tuoksu herättää tehokkaammin kuin herätyskello. Puhtaat lenkkivaatteet valmiina pyykkinarulla odottamassa. Ne samaiset, jotka heitin iltalenkin jälkeen huolimattomasti pyykkikasan päälle.
Tuore pataleipä aamiaisen keskipisteenä, Hesari ja Hoblaa sekä aamukahvi vastajauhetuista pavuista. Aurinko kutittelee verhojen lomasta nenänpäätä, eikä mihinkään ole kiire. Tämä lähentelee täydellistä päivän aloitusta.
Yksi asioista, joista emme halua tinkiä, on yhteinen, jokapäiväinen hetki ruokapöydän ääressä. Se voi olla yhtä hyvin aamiainen kuin päivällinenkin, lounas tai vaikkapa välipala. Kunhan istumme hetken yhdessä ja juttelemme.
Kun saimme perheemme taas täysilukuisena pöydän ääreen, kerroin, että aion kirjoittaa seuraavan blogipäivitykseni makaronijauhelihalaatikosta. Telttareissulta kotiutunut skidi totesi siihen spontaanisti:
Mamma sun elämä on kyllä tyhjää.
Sain myös kotikriitikoiltani sensuroimatonta palautetta ja epäilyksen siemenen siitä, ettei ketään todellakaan kiinnosta lukea mistään makaronilaatikosta.
Makaronijauhelihalaatikko
Makaronilaatikko on yksi niistä kahdeksasta ruoasta, jonka kokkaamisen osaan vaikka unissani. Välillä tuunaan sitä sen mukaan mitä jääkaapista tai kuivaruokahyllyltä löytyy, mutta silti se tuntuu olevan aina sitä yhtä ja samaa.
Perinneruokaa Prkl:n sivuilta nappaamani maailman parhaan makaronilaatikon resepti on tuonut klassikkoon uusia, kaivattuja tuulia, mutta silti olen vannonut ja vakuuttanut moneen kertaan, että makaronilaatikon valmistaminen loppuu mulla siihen päivään kun viimeinenkin lapsi on lentänyt pois pesästä.
Voisinhan mä jättää makaronilootan valikoimista vaikka saman tien, mutta silti kaivan ainekset eteeni keittiötasolle kerta toisensa jälkeen. Valmistan sitä lähinnä niinä hetkinä, jolloin olemme pitkästä aikaa kaikki yhdessä, tai jollain meistä on ollut tavallista enemmän haasteita. Se on samalla lohturuokaa ja rakkaudenosoitus muita kohtaan. Se toimii myös silloin, kun meillä on juhlittavaa arjen keskellä. En tosin ole varma kummassa kuluu enemmän ketsuppia, onnen hetkissä vai elämän mutkissa...
Täydensin pitkästä aikaa uunivuokavalikoimaani. Arabian Kokkipata sai seurakseen Mainion.
Tällä kertaa pyöräytin jälkilämmöllä myös pellillisen sämpylöitä. Ne kuuluvat samaan sarjaan makaronilaatikon kanssa. Ne voidaan helposti korvata muulla, eikä niitä osaa kaivata, mutta kun pöytään ilmestyy höyryävä uunipata tai vastaleivottuja lämpimäisiä, elämästä tulee ainakin hetkeksi paljon maittavampaa. Eikä äidin laittamaa ole voittanutta, eihän?!
Ja kun koti on täynnä porukkaa, ja vastaleivotun leivän tai lempiruoan tuoksu iskee vastaan jo käytävässä, elämä ei voi olla tyhjää, ei millään.
Ei kommentteja