Heräsin lauantaiaamuna minuutin verran ennen herätyskellon pärinää. Otin päivän ensimmäisen spurtin yrittäessäni ehtiä vaimentamaan herätyksen ennen kuin muidenkin yöunet keskeytyisivät epäinhimilliseen aikaisin.
Kello oli 5:10, enkä todellakaan ollut sillä hetkellä varma, onko tässä harrastuksessa pienintäkään järkeä. Yöjuoksijana kroppani ei ole parhaimmillaan aamuisin, eikä varsinkaan lappujuoksuissa, jotka starttaavat klo 8:15.
Arvelin juoksijanaisten puolinaryhmässä, että tulen ryntäämään starttiviivalle suoraan sängystä rähmät silmillä. Onneksi porukassamme on itseäni viisaampia, ja päätin seurata heidän malliaan yrittämällä syödä aamiaisen kolmisen tuntia ennen lähtölaukausta. Näin saisin vatsan toimimaan jo ennen kisapaikalle lähtöä, ja nautittu breku ei alkaisi kummitella kesken juoksun. Lyhyeksi jääneistä yöunista huolimatta kannatti taas kerran kuunnella juoksufrendejä!
Samaisesta porukasta löytyi mulle muutakin apua. Vaikka juoksu onkin mulle henkireikä, se ei yksinkertaisesti mahtunut toukokuulle samalla tapaa kuin olin ajatellut. Kun elämässä on liikaa kuormittavia tekijöitä, silloin on parasta keventää kaikesta muusta mahdollisesta, etenkin tavoitteellisesta juoksusta.
Sormen leikkaus ei päästänyt mua helpolla, vaikka kaikki sujuikin sen suhteen mallikkaasti. Jos olisin saanut itse päättää, olisin varmastikin nukkunut sen jälkeiset viisi vuorokautta yhteen putkeen. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista. Kun aloin selvitä pään sumentaneesta olotilasta, perheeseemme laskeutui suuri suru. Sellainen, joka ei varmasti tule päästämään otteestaan aikoihin, mutta joka muuttaa muotoaan ajan ja muistojen myötä.
Halusin juosta HHM:n ja tiesin, ettei siitä olisi mulle haittaa, kunhan vain en laittaisi itseäni liian tiukoille. En kuitenkaan halunnut päätyä rasituksesta, nestehukasta ja mielen myllerryksistä johtuen ojan reunalle vollottamaan, joten huhuilin HHM:lle lähtevistä itselleni ikiomaa jänöä. Ilokseni sen myös sain Katista.
Kati ei missään vaiheessa lähtenyt omille teilleen, vaan pysyi mun rinnallani alusta loppuun <3 (Keskusteluotteet pulinaporukkamme keskusteluista)
Kun päivän aloittaa ajoissa, ehtii tehdä yllättävän paljon ennen ovesta ulos astumista. Hesarin lukemisen lisäksi ehdin kastella kukat ja vaikka mitä muuta. Kun mun oli aika lähteä, makuuhuoneesta ilmestyi unenpöpperöinen mieheni varmistamaan, että mulla on kaikki varmasti kunnossa lähtöä varten. Ihanaa, että mulla on tällainen oma back-up siltä varalta, jos olisinkin vain torkuttanut nämä kuluneet tunnit. Silloin olisi kyllä tullut oikea tulipalokiire!
Ihanan Fransin tapaamisesta kisoissa on tullut jo perinne. Tällä kertaa sain napattua meistä kuvankin!
Starttasin taas kerran hyväksi havaituilla HOKA Carbon X3 -lenkkareilla (Hoka-lähettilänä saan testattavakseni merkin eri malleja). Luottojuoksuhameena jo toista kesää Addun Marimekko-malliston tennishame.
Yleensä saavun kisapaikalle viime tipassa, mutta nyt mulla ei ollut sen enempää syytä kuluttaa ylimääräistä aikaa himassa. Lisäksi mulla oli kiikutettavana kisapaikalle pulinaporukkamme pikakiitäjän Satun numerolappu, enkä halunnut aiheuttaa hänelle ylimääräistä päänvaivaa. Ja onhan se mukavampaa startata, kun sykkeet eivät ole jo valmiiksi tapissa, ja lenkkareiden nauhatkin on tullut sidottua hyvin.
Varattu aika riitti vallan mainiosti.
Kävellessäni Oodin takaa kohti tapahtuma-aluetta, näin hieman jännittyneen oloisen, juoksuvaatteisiin pukeutuneen nuoren naisen kahden vanhemman henkilön kanssa. He olivat varmastikin naisen äiti ja isä. Näytti siltä, että vanhemmat olivat saattamassa jälkikasvuaan puolimaratonille, ja veikkaan, että he olivat myös naista vastassa maalissa. Parhaimmillaan harrastus yhdistää perhettä, tai tuo ainakin uusia yhteisiä kokemuksia, joita muistella. Sydämeni oli pakahtua.
Mun oli helppo löytää Satu ja Kati kisa-alueelta. Siinä he olivat, kaiken keskellä. Narikkareissu oli nopeasti tehty ja ehdimme sopivasti vaihtaa kuulumisia vessajonossa seisoskellen. Onneksi Kati keksi, että osa bajamajojen ovista oli auki, vaikka lukko näyttikin punaista. Jono alkoi edetä ainakin meidän osaltamme nopeammin tämän huomattuamme.
Satu lähti nopeampien karsinaan, me jäimme Katin kanssa odottelemaan 1:55 aikaa tavoittelevien ja sitä hitaampien karsinan avaamista.
Meillä oli Katin kanssa tavoitteena alittaa kaksi tuntia puolikkaalla. Normaalisti kävisimme keskustelua toisenlaisista minuuttimerkinnöistä ykkösen jälkeen, mutta meillä molemmilla on ollut haasteita kuluneen juoksukauden aikana. Niinpä 1:59 ja risat kuulosti vallan mainiolta tavoitteelta tälle päivälle.
Odotellessamme lähtöä Kati kertoi, että loppuaika listoille tulee bruttoajan, ei nettoajan mukaan. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että jos haluaisimme loppuajan alkavan ykkösellä, meidän tulisi ottaa lähtölaukauksen ja lähtöviivan ylittämisen väliin jäävät sekunnit kiinni tavalla tai toisella, tai siis tässä tapauksessa juoksemalla. Meidän rento aamuhölkkämme sai tästä aivan uudenlaisen vaihteen.
Olisimme tietty voineet juosta jokaisen kilometrin 3-4 sekuntia suunniteltua nopeammin kisan alusta loppuun, mutta meille molemmille oli selviö, että pyrkisimme nipistämään sekunteja erityisesti alkupuoliskolla. Näin ollen meillä jäisi varaa mahdollisiin notkahduksiin viimeisillä kilometreillä, eikä juomapisteitä tarvitsisi juosta läpi hätäpäissään vettä hörppien.
Koskapa myös kisan jänikset olivat juoksemassa bruttoaikoja, Kati ehdotti loistavaa taktiikkaa:
Pitäisimme 1:55-ryhmän näköetäisyydellä ja kahden tunnin porukan takana, jotta takaisimme kahden tunnin alituksen.
1:55 ryhmän toinen jäniksistä valmiina päivän urakkaan. Ali on yksi ammattitaitoisimmista jäniksistä, jonka tunnen.
Laitoin Garminin päälle lähtölaukauksesta ja 74 sekuntia myöhemmin painoin väliajan ylittäessämme lähtöviivan. Meidän pitäisi ottaa kiinni minuutti ja 14 sekuntia, jotta pääsisimme kiinni kahden tunnin alitukseen ajattelemallamme keskivauhdilla.
Lähtörytäkässä 1:55 aikaan tähtäävä jänisporukka jäi jälkeemme, mutta oli vain ajan kysymys koska he pääsisivät meistä ohi. Heillä oli vielä rankempi työ kuin meillä yrittäessään saada kiinni lähtöviivalle kulunutta aikaa.
(Hienosti näyttävät kuitenkin onnistuneen! Kävin vakoilemassa Alin loppuajan, joka oli 1:54:58. Tätä sanoisin tarkaksi työksi!
Hieman ennen Olympiaterminaalin nousua jänikset Ali ja Karo tavoittivat meidät seuralaistensa kanssa. Seuraavan kerran näimme heidät kunnolla vasta Pasilan tiukassa nousussa. Tai siis Kati näki, minähän katselin juostessani vain matkan varrella havaitsemiani yksityiskohtia:
"Tuossa on Korkeasaareen ohjaava betonikilppari. Pikkupojalla on sininen lapio. Tuolla juoksijalla on kivat shortsit. Tällä pätkällä on viisi isoa puuta ja kolme pienempää..."
Kun keskityin niihin, sain pidettyä ajatukseni tiukasti tässä hetkessä.
Juoksu sujui ilman sen kummempaa dramatiikkaa. Meillä ei ollut pienintäkään haastetta askeltemme yhteensovittamisessa, eikä kumpikaan lähtenyt sen kummemmin keulimaan. Kun sykkeet näyttivät nousevan liikaa tai vauhti oli hivuttautunut turhankin kovaksi, kehotin meitä hidastamaan hieman menoa. Muuten annoimme mennä fiiliksellä, joka pysyi koko puolikkaan ajan tosi hyvänä.
Outoa kyllä, pysyin kärryillä väliaikojen päässälaskussa. Jos kilometripylväiden väli pysyi maksimissaan 5 minuutissa ja 40 sekunnissa, olimme kiinni tavoitteessamme. Kellossa näkyvä kilometrivauhti sai olla maksimissaan 5:36, sillä Garminin kilometrit eivät ole ainakaan mun kellossani saman mittaisia kuin oikeassa elämässä.
Olimme kirineet 74 sekuntia kiinni kuuden kilometrin tietämillä. Meillä ei kuitenkaan ollut mitään syytä heittää jarruja pohjaan, vaan jatkoimme kaulan kasvattamista mahdollisia uuvahdushetkiä varten.
Odotin näkeväni perheeni tai ainakin osan siitä Pohjoisrannassa siinä vaiheessa kun olimme juosseet puolet päivän urakasta. Arvioitu ohitusaika oli kuitenkin toinen kuin toteutunut, joten mieheni tuli paikalle himpun verran myöhässä. En kuitenkaan antanut sen mustata mieltäni, sillä tiesin että olen kyllä heidän ajatuksissaan näiden kilsojen ajan, aivan kuten hekin minun.
Kisan jälkeen viestittely ja kevyt juoksuanalyysi porukassamme jatkui.
Helsinki Half Marathonia voi kutsua täydestä sydämestä kaupunkipuolikkaaksi. Sen reitti sopii niin juoksuturistille kuin samoissa maisemissa päivittäin liikkuville. Ainoana isompana miinuksena on varjon puute, varsinkin kun HHM:n sää tuntuu olevan aina aurinkoinen ilman pilvenhattaraa.
Kiittelin itseäni mielessäni, että olin muistanut sivellä auringon armoilla olevat kohdat aamutoimien tohinassa suojakertoimella 50 ja olin lisäksi peittänyt käsivarteni auringolta. Teollisuuskadulla aurinko alkoi hieman tuntua pääkopassa, mutta onneksi pääsimme pian yhdelle harvoista varjokohdista.
Ihme kyllä, reitti ohitti kunnialla Helsingin isot ja pienet työmaat. Ja niitähän täällä riittää. Pääsimme jopa juoksemaan ajotiellä Hakaniemen sillan yli, mikä tuntuu olevan jättikokoinen saavutus tässä eihän-autoilua-voi-vaikeuttaa-juoksutapahtuman-vuoksi-edes-yhdeksi-aamupäiväksi -kaupungissa.
Laskeuduttuamme sillalta Sörnäisten rantatielle, siirtyminen jalkakäytävälle oli pöpelikköjuoksun ehdoton ykkönen aikoihin. Kyseinen kohta tuli tosi yllättäen, mutta oli onneksi ohi yhtä nopeasti. Ei se ärsytyskynnystä nostanut, kunhan tuoreeltaan naureskelimme sille.
Juoksen yleensä pitkikset ilman geelejä, mutta kisoihin pakkaan niitä aina mukaan, oli kyseessä kympin kisa, puolikas tai maraton. Tällä kertaa kisavalmistelut olivat jääneet kaiken keskellä hieman vajaavaisiksi, eikä mulla ollut geelin geeliä mukana. En ollut edes tarkastanut reittikartasta virkistyspisteiden tarjoiluja, saati juomapisteiden sijaintia.
Kati oli kuitenkin tehnyt kotiläksynsä ja kertoi mulle 12,5 kilsan kohdalla olevasta Noshtin pisteestä hieman ennen kuin saimme sen näköetäisyydelle. Saimme sieltä kokonaiset pötköt Jollos-vauhtikarkkeja kantoon. Muovi oli helppo repäistä vauhdissa auki, pistin yhden karkeista suuhuni ja nappasin lähellä olevalta juomapisteeltä vettä kyytipojaksi. Näin homma hoitui ihan itsestään!
Olisin kaivannut ehkä yhtä lisäjuomapistettä reitin varrelle, mutta kyllä näilläkin eväillä pysyin tolpillani. Join alussa vettä, mutta matkan edetessä siirryin Noshtin urheilujuomaan. Kiitos tarpeeksi aikaisin nautitulle brekulle ja vatsalleni sopivalle juomalle, ongelmavatsani toimi vallan mainiosti koko juoksun ajan. Otin tietty riskin urheilujuoman kanssa, sillä en ole nauttinut Noshtia ennen tätä. No, nyt tiedän millä täydennän urkkajuomavarastoani jatkossa.
15 kilsan kohdalla olimme ohittamassa erästä naista, kun hän yht´äkkiä lähti juoksemaan kuin luoti pistoolin suusta hurjaa vauhtia.
"Sillä vaihtui varmaan biisi", totesi Kati.
"Tai vauhtikarkki iski kertaheitolla", vastasin
Lisäenergia tuli kyllä mullekin tarpeeseen, mutta ihan vastaavia kiksejä en siitä saanut.
HHM:n reittiä ei voi sanoa tasaiseksi. Haasteelliset nousut löytyvät loppupäästä, eli silloin kun jalat toivoisivat pehmeää laskettelua maaliin, kumparejuoksu on vasta aluillaan.
Kävelimme sovitusti tiukan nousun sillalle Pasilassa. Jokainen otettu kävelyaskel säästi voimiamme vähintäänkin tuplaten. Tälle kilometrille kellotin koko puolikkaan hitaimman kilometrin. Vaikka vauhti olikin hieman hiipunut, mitään huolta meillä ei kuitenkaan ollut. Päinvastoin. Vaikka olisimme juosseet viimeiset kaksi kilometriä seiskan keskarilla, olisimme päässeet maaliin alle kahden tunnin. Juoksuvauhti oli kaiken kaikkiaan tasaista alusta loppuun saakka.
Junaradan seinustan kalliot ja Alppipuisto antoivat kaivattua varjoa, jonka jälkeen jaksoimme taas tiivistää vauhtia. Höyryveturivanhuskin tuli ilostuttamaan tällä pätkällä meitä juoksijoita. Olimme molemmat vahvasti sitä mieltä, ettei tässä mitään kiristämisen mahdollisuutta ole, mutta silti jalat alkoivat viedä sitä vauhdikkaammin mitä lähemmäksi tulimme maalia.
Tutun maratoonarin selkä veti mua Töölönlahden suoralla puoleensa magneetin lailla. Hän oli kaverinsa kanssa ohittanut meidät alkupuoliskolla iloisesti tervehtien, mutta nyt oli mahdollisuus saada revanssi. Ei mulla ollut pienintäkään pakkoa päästä hänestä ohi, mutta se oli hyvä syy pitää vauhtia yllä ja päästä eroon kannoillamme (kirjaimellisesti) roikkuvasta ventovieraasta juoksijasta. Meidän kahden koplaamme ei mahtunut tässä vaiheessa kisaa kolmatta.
Kiristimme vauhtia, moikkasimme ohittaessamme ja jatkoimme maaliin minkä jaloistamme saimme irti enää tässä vaiheessa matkaa. Viimeiset sata metriä meni hetkessä, ja viimeinen kilometri oli yllättäen koko 21 kilsan matkalla toiseksi nopein.
Vaikka seurasimmekin 16 kilsan kilometritolpalle saakka silmä kovana sitä, kuinka paljon olimme edellä tai jäljessä tavoiteaikaamme, loppuaika oli siitäkin huolimatta iloinen yllätys. Bruttoaika, aika lähtölaukauksesta maaliin, oli meillä molemmilla 1:57:17 ja nettoaika, eli aika lähtöviivalta, oli 1:56:03.
Olen iloinen, että olen tässä vaiheessa juoksukautta jo tällä tasolla kaikesta mieltäni ja kroppaani kuormittavista asioista huolimatta. Varsinkin kun juoksu sujui vaivatta kilometri kilometriltä ilman pienintäkään draamaa tai näkymätöntä seinää.
Me maalissa!
Aikaakin tärkeämpää on se, että sain juosta yhdessä ystäväni kanssa. Kati on yksi niistä upeista ihmisistä, jonka juoksu on tuonut elämääni, ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun juoksimme startista maaliin kaksistaan.
Olemme juoksijoina hyvin samankaltaisia, tosin hän on ollut minua juoksukunnossa jo useamman vuoden ajan edellä. Olen varma siitä, että yksin hän olisi pystynyt kiristämään vauhtia vielä enemmän, mutta silti hän valitsi juosta kanssani hieman hitaamman kaavan kautta. Emme paljoa puhua pulisseet juoksun mittaan, teimme ääneen vain yksittäisiä havaintoja. Silti meillä oli saumaton yhteys.
Se, että ystävä oli siinä vierelläni koko matkan, ja varsinkin juuri tuolla hetkellä, merkitsee mulle äärettömän paljon.
Seuraavaksi tapaammekin Katin kanssa perinteisen juhannuslenkin tiimoilta. Silloin on tiedossa pulinaa ja papatusta, kun naisten juoksuporukka pitää kokoontumisajot Helsingin rantoja pitkin juosten. Silloin ei katsota kelloa kuin vain sen verran, että jokainen ehtii ajoissa himaan, tai ainakin viimeistään nukkumaanmenoaikaan.
10.6. HHM | 21,1 km | 1:56:03 | 5:30 min/km
Ei kommentteja