Mielikuvitukseni lähti liitelemään kuullessani sanan fabella. Näin silmieni edessä italialaisen kreivittären, Contessa Fabellan, jonka herkkä salamyhkäisyys oli suorastaan kiehtovaa. Hänellä oli kukkia hiuksissaan ja hymy löi arvoituksellisuudessaan Mona Lisan laudalta.
Valitettavasti minun fabellani on kuitenkin jotain aivan muuta kuin kirjoittamattomien romaanien sankaritar.
Fabella
Aloitin pyöräilykauden huhtikuussa ja saman tien aloin kärsiä samoista polvikivuista kuin edellisenä kesänä samoissa puuhissa. Siinä vaiheessa kun en saanut suoristettua jalkaa ilman pakotusta, varasin ajan lääkärille.
Röntgenissä selvisi, ettei polvessani ole nivelensisäisiä irtokappaleita, mutta polven takana on pienen pavun mallinen luu, fabella. Kyseessä on ylimääräinen, tarpeettomaksikin arveltu luu, joka löytyy nykyään arviolta noin 40 prosentilla ihmisistä.
Lääkäri päätteli kivun ja jäykkyyden johtuvan tästä pienestä turhakkeesta. Sain kahden viikon pyöräilykiellon ja hän kehoitti myös miettimään juoksutaukoa. Sen myös pidin, mutta vasta juostuani Helsinki 10:n. Lääkärin mukaan osallistuminen lappujuoksuun oli turvallista, sillä jalka näytti kestävän juoksua. "Aloita tauko sitten sunnuntaina", hän totesi. Onneksi meillä on aina huominen.
Jos sinua kiinnostaa aihe enemmän, Ylen nelisen vuotta sitten julkaisemassa artikkelissa Evoluutiossa hiipunut luu on tehnyt odottamattoman paluun yhä useamman ihmisen polveen kuvataan mielestäni hyvin mistä fabellassa on kyse.
Lukittuva polvi
Viikko ennen juhannusta uurastin Eläintarhan kentällä vauhtivetojen merkeissä. Kaikki meni nappiin ja kotiin juostessani mut valtasi pitkästä aikaa tunne siitä, että mä alan olla jo ihan mainiossa juoksukunnossa.
Otin himassa pikasuihkun ja lähdimme mieheni kanssa pikakävelemään Bollikselle katsomaan skidimme futisdebyyttiä miesten kolmosissa. Ensimmäisen puoliskon loppuvaiheessa oikaisin istumisesta jäykkää polveani. Siitä kuului kova rasahdus ja tuntui siltä, kuin polveni sisällä olisi legoja, jotka nyt napsaistiin erilleen toisistaan.
Onhan mulla ollut silloin tällöin jos jonkinmoista pientä ritinää nivelissä, mutta tämä oli kokoluokaltaan jotain aivan muuta. Ja se tunne polven sisällä... Seuraavan parin vuorokauden aikana rusahtelu oli ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Pelkäsin istumista ja jalan suoristamista sen jälkeen.
Katsoin uudemman kerran huhtikuisen lääkärikäynnin diagnosin. Se päättyi sanoihin: "Aikoo osallistua juoksutapahtumaan viikonloppuna, ei estettä, pitää sitten tauon. Jatkossa ortopedin kons."
Pistin tuulemaan ja sain jo seuraavaksi päiväksi ajan ortopedille.
Asettaako kreivitär Fabella kukkasensa tällaiseen, vai onkohan tämän italialainen vastine varattu Fabellan suvun ja ritareiden vaakunalipuille?
Diagnoosi
Tapasimme eilen ortopedin kanssa uudemman kerran ennen juhannusta tehdyn magneettitutkimuksen tiimoilta. Diagnoosi: polvilumpion rustovaurio.
En hypi riemusta, mutta yritän pysyä positiivisena. Polvessa ei ole onneksi repeytynyttä kierukkaa, eikä jalkani kaipaa leikkausta.
Juoksu ja pyöräily eivät kuulu kiellettyjen asioiden listalle, mutta niissä on rajoitteita. Polkupyörän satula tulee asettaa mahdollisimman ylös ja runsas vaihteiden käyttö on suorastaan suositeltavaa. Juoksu- ja pyöräilyreitit kannattaa valita tasamaastovoittoisiksi, joten mua ei tulla näkemään kreivitär Fabellan maisemissa polkujuoksukisoissa tai haastamassa reisiä vuoristossa pyöräillen.
Myöskään kuntoportaissa mua ei tulla näkemään, tai kipuamassa ylös metroaseman liukuportaita kilpaa viereisillä portailla kipittävän ventovieraan kanssa. Ne liukuporrasskabat olen voittanut aina. Siis tähän asti. Kerrankin voin väistyä kilpa-areenalta voittamattomana. Jatkossa joudun vaihtamaan portaat hissiin tai liukuportaisiin aina kun se vain on mahdollista. Se siitä arjen kuntoilusta ja jännitysnäytelmistä.
Kuntosaliharjoittelukin pitää miettiä uusiksi, sillä vaikka saankin treenata alaraajaa vaikka uuvuksiin saakka, polven tulee olla tällöin suorana. Etu- ja takareisiä treenatessani saan taivuttaa polvea maksimissaan vain 45 astetta. Salitreeniohjelman laatiminen itse näillä rajoituksilla on sen verran haastavaa, että mun on aivan pakko hankkia tähän asiantuntevaa apua.
Uiminen kuuluu suositeltavien asioiden listalle, mutta jos ja kun menen lähitulevaisuudessa uimatekniikkakurssille, voin unohtaa rintauinnin saman tien. Sen sijaan voin harjoitella senkin edestä selkää ja kroolia, joissa polvet ovat suorina.
Lyhytjalkaisena en ole koskaan joutunut kärsimään ahtaista istuimista eri kulkuvälineissä, mutta nyt pääsen maistamaan miltä se tuntuu. Istuessa polvi on välillä suoristettava, ja istumisen aiheuttamaa painetta tulee välttää mahdollisuuksien mukaan. Olen näin ollen jatkossa se ikävä tyyppi, joka vie metrossa osan vastapäätä istuvan henkilökohtaisesta tilasta jalallaan.
Tuulilukemia mittaamassa toimitsijana Helsingfors IFK:n järjestämissä Hyvän tuulen kisoissa. Onneksi en ole koskaan haaveillut pituushypystä tai kolmiloikasta, sillä villi arvaukseni on, että saisin unohtaa moiset haaveet polveni vuoksi.
Peliä ei ole menetetty
Haluan uskoa, että kunhan vain sisäistän kaikki rajoitukset ja saan kehitettyä korvaavia tapoja esimerkiksi jalkojen lihaksiston ylläpitoon, asiat alkavat luistaa alitajuisesti, aivan kuten vaikkapa ruoka-aineallergioiden kohdalla. Sitä tulee tehtyä joka päivä lukuisia päätöksiä, jotka osuvat oikeaan, vaikkei allergia olisikaan koko ajan aktiivisesti mielessä. Sitten tulee myös niitä isompia ja pienempiä mogia, mutta kokemus on osoittanut, että niistäkin selviää.
Mun oli pakko kysyä ortopediltä josko olen aiheuttanut polven vauriot itse omilla valinnoillani. Sain synninpäästön: "Et. Sinulla on vain ollut tosi huono tuuri."
Ei kommentteja