Kello oli jo lähempänä puolta seiskaa lompsiessani viimein Olympiastadionilta himan suuntaan. Olin ylittänyt maaliviivan puolimaratonilla puolisentoista tuntia aikaisemmin ja olin edelleenkin pakahtua onnesta.
Nauhoitin Talvipuutarhan upeissa kulisseissa fiilikset tuoreeltaan Instaan ladattavaksi, mutta koskapa olin jättänyt aivot jonnekin puolimaratonin viidennelle kilometripylväälle, en saanut ladattua sitä paikoilleen. Jollekulle tämä olisi katastrofi, mulle ihan normimeininkiä lappujuoksun jälkeen.
Tässä jotakuinkin kuvaamani videon sisältö tekstimuodossa. Tämä käy tällaisenaan kisaraportista, mutta jos haluat myös pidemmän version kisapäivän kulusta, jatka sen jälkeen loppuun saakka.
"Multa kysytään usein miksi osallistun juoksutapahtumiin. Mulla on vahva kilpailuvietti ja juoksen tavoitteellisesti, mutta silti siellä kisoissa on kaikista parasta frendit.
Juoksin just yhden ystävän kanssa puolikkaan. Meillä oli oikea terapiaistunto, tai oikeammin sanottuna terapiajuoksu, joka kesti kaksi tuntia ja 35 minuuttia. Napattiin siihen kaverikin mukaan, sellainen jota ei aikaisemmin tunnettu, mutta jonka kanssa tulee varmasti vielä upeita seikkailuita tämän jälkeen.
Kannattaa ehdottomasti lähteä mukaan lappujuoksuihin. Mulla oli tänään aivan mahtava Helsinki City Run. Tällä energialla mä jaksan taas juosta vaikka kuinka monta kilometriä, ja kestän sen, mitä tahansa maailmassa tuleekaan eteen. Olen voittamaton. Oikea supernainen. Suosittelen!"
Ja miten pääsinkään tällaisiin endorfiinipöllyihin?
* Sain osallistumisen HRC:lle toimittuani HCRD:n yhteislenkkien ohjaajana. *
Universumin paras idea
Kun vuorokautta ennen puolimaratonia herää astmakohtaukseen, ei kisavauhtinen puolimaraton kuulosta järkevältä. Ei varsinkaan, kun koivut puhaltelevat keuhkojen kauhuksi tauotta taikajauhetta ilmaan.
Vaihtoehtoja oli tasan kaksi:
1. Jätän kisat väliin tai
2. etsin juoksulle jonkun tarkoituksen.
Eipä sitä merkitystä tarvinnut pitkään kaivaa mielen sopukoista, vaan se tulla tupsahti siihen aika vaivattomasti alitajunnan syövereistä. Mä lähtisin juoksemaan yhdessä juoksuhörhöystäväni Katjan kanssa! Hän oli aikeissa juosta tuplan, eli ensin maratonin alle ja siihen jatkeeksi lyhyen tauon jälkeen vielä puolikkaan. Mähän menisin sille viimeiselle 21,1 kilometrin mittaiselle kiekalle seuraneidiksi.
Taisin pukea ajatukseni Katjalle kysymyksen muotoon, mutta aika turhaahan se oli käyttää tuossa tilanteessa kysymysmerkkejä. Tottahan toki mä olin tervetullut juoksukaveriksi. Ja jos en olisi ollut, olisin hengannut muuten vaan kannoilla pulisten ja häiriten häntä samalla tauotta.
HCM-juoksijoita matkalla maaliin.
Juoksukaverin ensimmäinen maaliintulo...
Mua jännitti hirmuisesti, saapuisinko varmasti ajoissa Olympiastadionille. Viime tipassa kisapaikalle ryntäämisestä on jo tullut tavaramerkkini, mutta tällä kertaa aikaa oli vaikka kuinka.
Törmäsin takaportilla aina yhtä ihanaan Janiin (kuvassa) ja vaatesäilytyspisteellä oikeaan hyvän mielen tuojaan, Fransiin.
Katja oli maratonilla 4:30-jäniksenä, ja mikä mun kannaltani parasta, he olivat täsmälleen aikataulussa. Ehdin kuin ehdinkin katsomoon ajoissa todistamaan jänölauman saapumista maaliin. Loppusuoralla ystäväni pysähtyi ja antoi jänistettävien juosta ennen häntä maaliin, aivan kuten jäniksillä on tapana.
Lähdin etsimään Katjaa Stadionin sokkeloista. Välillämme on varmaankin näkymätön magneetti, sillä löysimme toisemme yllättävän vaivattomasti. Seurasin Katjaa Doubleen osallistuvien ja VIP-juoksijoiden tiloihin, ja kukas muukaan sieltä löytyi, kuin viime vuoden HCR:lle kanssani startannut Aino.
... ja päivän toinen startti
Katja vaihtoi pikaisesti kuivaa päälle ja oli pian valmis palaamaan lähtöalueelle. En voi kuin ihmetellä kuinka hän jaksoi vielä toisen startin saman päivän aikana ja kolmannenkin kierroksen HCM:n ja HCR:n reitillä.
Aino tuli kanssamme lähtöön, ja vaikka starttasimme yhdessä, erkaannuimme jo Töölönahdella. Aino jatkoi upean näköistä juoksuaan omassa kuplassaan, me Katjan kanssa jatkoimme yhteistä juoksuamme. Katja oli menettänyt lippiksensä jo maratonin ekassa kurvissa tuulen tuivertaessa, mutta Aino sai pidettyään omastaan kiinni. Mulla taas oli pelkkä tukka pääni suojana, ja onhan sekin sentään jotain, viime kesän kun juoksin muutaman millin siilissä.
Katja on oikea juoksukone, duracell-pupu, jolla paristot eivät hyydy ikinä. Tänään ei kuitenkaan ollut hänen paras päivänsä, joten tärkeintä oli pitää vauhti tarpeeksi hitaana ja tasaisena. Tarkkailin kellosta kilometrivauhteja vain varmistaakseni ettemme juokse liian vauhdikkaasti, sillä olihan ystävälläni jo 42 kilometriä pohjalla.
Sain Stadionille tullessani kouraani tölkillisen Jaffaa. Olin toden teolla energian tarpeessa, joten pettymys oli jättimäinen huomatessani limun olevan sokeriton. Voi miksi ihmeessä ilman sokeria?!
Thelma ja Louise terapiajuoksulla
Ensimmäinen pysähdys ei suinkaan johtunut Katjan jaksamisesta, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että tyttäreni soitti ja pyysi siirtämään rahaa hänen tililleen kirppishankintoja varten. Mitäpä äiti ei tekisi puolimaratonilla neljä kilometriä juostuaan. Olimme pulinapuolikkaalla, emme hätyyttelemässä ennätyksiä.
Oli ihana päästä juttelemaan arjen kivuliaistakin asioista, niistä jotka haluaa jakaa vain lähimpien ystäviensä kanssa. Toki meillä oli kuuloetäisyydellä muita juoksijoita, mutta suurin osa ei viihtynyt peesissämme kuin vain lyhyen ajan vierailijoina joko vauhtimme tai juttujen vuoksi.
HCR:n reitti, vuosimallia 2023
Nuija ja Tosinuija vauhdissa
Olemme saaneet toisenkin elokuva-aiheisen lempinimen parivaljakollemme. Molemmat tulevat täysin syystä.
En tiedä mistä jäätelöidea alunperin kumpusikaan, mutta saimme jo varhaisessa vaiheessa päähänpinttymän jädestä. Katja veti päivän kisat Gatoraden ja parin banaanin voimin, joten Duracel-paristoja oli pakko päästä lataamaan kesken juoksun tavalla tai toisella.
Reitti oli tullut mulle tutuksi jo HCRD:n järjestämässä reittikatselmuksessa, joten kelasin sitä mielessäni kilometri kilometriltä. Ainoaa järkevää ostosmahdollisuutta pitäisi odottaa aina Pikku Huopalahteen saakka, mutta vaikka sinne olikin kilometritolkulla matkaa, meillä olisi maalin lisäksi hartaasti odotettu välietappi.
Katjan mielestä hän oli hiljainen ensimmäiset kymmenen kilsaa, mun mielestäni hän oli yhtä eläväinen kuin aina muulloinkin juostessamme. Vaikka välillä jutut olivatkin syvällisen puolella, myös tavaramerkiksemme tullutta hörhöilyä oli ilmassa. Jos olisimme olleet kapakassa, tätä olisi kutsuttu toisiin pöytiin huutelemiseksi, lappu rinnassa sitä voisi sanoa hullutteluksi ja uusien tuttavuuksien luomiseksi.
Kaikki eivät onneksi kaikonneet ympäriltämme juttujemme vuoksi, vaan Lauttasaaren nousussa saimme juttukaveriksemme Jyrin, joka myöhemmin jutellessamme kertoi havainneensa meidät jo aikaisemmin reitillä. Jyriä ei tarvinnut yllyttää pulisemaan, joten olimme löytäneet kaltaisemme!
Harjoitimme kilometri kilometriltä Jyrin lanseeraamaa pumppausta, eli kävellessämme mäkiä ylös tai muuten vaan hitaissa kohdissa Jyri paahtoi meistä ohi, ja sitten välillä oli Jyrin aika jäädä meistä jälkeen. Jokaisella kerralla tavatessamme huudahdin hänen peräänsä:
Jyri, muista jäde!
Niin, ne jäätelöt
Kaarsimme Katjan kanssa Pikku Huopalahdessa juomapisteen sijasta K-Supermarketiin. Jädepakastinta ei tarvinnut etsiskellä, vaan sisäiset kompassimme veivät meidät suoraan oikeaan paikkaan. Valinta oli helppoa, sillä valikoimassa oli 3 kaverin jädeä.
Kolme kaverusta, eli Katja, Jyri ja minä. Jyrin jädeä ei saanut unohtaa.
Kassalla Katja tarkkaili silmä kovana Jyrin saapumista juomapisteelle samalla kun mä taistelin kännylompakossa olevan kortin kanssa. Totesin muille jonossa seisoville ja eritoten kassahenkilölle:
Anteeksi että tämä kestää. Tai oikeastaan, mehän ollaan meistä ainoat joiden aikaa mitataan.
Kassan ilme oli hölmistynyt hänen huomatessaan numerolappumme. Pystyin näkemään ajatuskuplan hänen päänsä päällä.
Maksaessani jädejä Katja huomasi Jyrin ja lähti pinkomaan hänen peräänsä. Kaveria ei jätetä, varsinkin kun meillä on hänelle varattuna herkkujäätelö.
Jäimme syömään jätskejä ja hörppimään urkkajuomaa. Jatkoimme kävellen, samalla jutustellen ja jädejä syöden. Eihän meillä ollut todellakaan mihinkään kiirettä. Tässä vaiheessa kellotin hitaimman kilometrin, joka taisi olla 14 minuutin luokkaa. Se oli jokaisen siihen panostetun sekunnin arvoinen.
Kolme pöllähtänyttä kaverusta. Thelmalla ja Louisella identtiset Hokat, tietty. Oranssit tossut ja musta paita, mustat tossut ja oranssi paita ;)
Viimeinen pysähdys ennen maalia
Jatkoimme hevoshaan kohdalla juoksua. Jäin kuvaamaan pöpelikössä musisoivaa yhden miehen orkesteria, ja Katja jatkoi tasaista juoksua Keskuspuiston läpi. Hän oli saanut selvästikin virtaa jäätelöstä, joten mun piti laittaa jalkaa toisen eteen saadakseni hänet kiinni.
Eläintarhan kentän luona oli pari juoksijaa huilaamassa kävelytien reunalla. Katja huomasi naisen kädessä astmapiipun, joten pakkohan meidän oli käydä tarkastamassa hänen kuntonsa. Saimme vastauksen kysymykseemme englanniksi, ja koskapa apua kaivattiin, lähdimme saattamaan juoksijaa kiven heiton päässä olevalle ambulanssille. Sieltä hän saisi varmasti apua.
Vakuuttelimme naiselle, ettei pieni viivästys haittaa meitä, sillä tosiaan, meillä ei ollut kiirettä maaliin, edelleenkään.
Viimeinen kilometri oli kelloni mukaan kaikista nopein. Niin se on aina Katjan kanssa. Hänellä on kyky kiihdyttää siinäkin vaiheessa, kun konepellin alla ei ole oikeastaan lainkaan polttoainetta.
Kaappasimme matkan varrelta myös Jyrin mukaan, sillä halusimme ylittää maaliviivan yhdessä. Kolme kaverusta ensimmäisellä yhteisellä seikkailullaan, matkalla, no ei nyt ihan auringonlaskuun, mutta Olympiastadionilla sijaitsevaa maalia.
Katjan kaulaan ripustettiin maalissa HCR-mitalin lisäksi Doublen kullanvärinen mitali.
63,3 kilometriä, huh huh!
Millainen on onnistunut juoksu?
Musta olisi kivaa, jos voisin juosta kisat aina vain nopeammin. Mun täytyy kuitenkin olla armollinen itselleni ja ennen kaikkea realisti. Vaikka olenkin hyvässä kunnossa, ja ikäisekseni peräti loistavassa (ainakin kynnystestin mukaan), en taivu enää samoihin tuloksiin samalla duunimäärällä kuin vielä kymmenen, saati viisi vuotta sitten. Sujuvaan ja terveeseen arkeen ei mahdu mulla enempää treeniä, joten tyydyn tilanteeseen.
Etenkin maalissa on helppo hymyillä. Ihanat Jyri ja Katja.
En enää arvota juoksuja tuloksen tai sijoituksen mukaan. Tai oikeastaan tuohon pitäisi lisätä sana "ainoastaan", sillä tottahan toki iloitsen niistä, jos ovat tullakseen. Enhän mä kilpailuviettiäni pysty enkä halua sammuttaa, mutta nyt löydän entistä helpommin ilonaiheita pienistä ja isommista asioista, kuten:
- Baanan graffiteista
- auringon kimellyksestä aalloilla HTC:n ohi juostessa
- kalastajista Lauttasaaren sillalla
- Pyrkän kentällä pallottelevista nuorista
- rytmikkäästi hyllyvästä Kaskisaaren sillasta
- joutsenesta Tamminiemi kulisseinaan
- pienestä heijaajasta Meilahdessa
- edellisvuotta tasaisemmasta reitistä Niemenmäessä
- sambarytmeistä Pikku Huopalahdessa
- lauantaikävelijöistä, jotka ottivat meistä jädekaveruksista kuvan
- Keskuspuiston varjosta
- upeista jaloista, jotka kantoivat ja jaksoivat spurteissakin
- Downtown 65:n supermahtavasta kannustuksesta Auroransillan kupeessa
- alamäkirallattelusta Eläintarhan kentän suuntaan
- keuhkoista, jotka kaipasivat pika-apua vasta vikalla kilometrillä
- tuulessa tanssivista Lintsin rannekkeista kallionseinämän ristikossa
- Talvipuutarhan leikatuista puista
- askel askeleelta lähestyvästä Olympiastadionista
- vaatimattomasta mutta ah-niin-arvokkaasta Olympiaportista
ja erityisesti niistä viimeisistä metreistä
- yhdessä ystävien kanssa ja
- toisaalla olevat ystävät ja rakkaat mielessä.
Tää on varmasti lämminhenkisin kisarapsa mitä olen koskaan lukenut, ja alaotsikot "Thelma ja Louise" sekä "Nuija ja Tosinuija" olivat mahtavia. Kiitos tästä hyvän tuulen tekstistä!
VastaaPoistaIhana kuulla, että nautit meidän kahden hörhöilijän matkasta :) Edelleenkin suuni menee virneeseen, kun muistelen tuota seikkailua. | Poppis
VastaaPoista