Juoksin edellisen kerran yli viikko sitten torstaina. Itse asiassa juoksin silloin kolme kertaa. Otin ensin puolipitkän juoksupyrähdyksen junaan, sillä kuten niin useasti aikaisemmin, aika tuntui viilettävän nopeutettuna ennen reissuun lähtöä. Toisen kerran kipitin kilometritolkulla kynnystestissä ja kolmannen kerran spurttasin täysillä urheilukentällä pesäpallon tuoksinnassa.
Munhan ei pitäisi oikeastaan tehdä syrjähyppyjä toisiin lajeihin, kuten on aikaisemminkin tullut kantapään kautta opittua. Tai ei ainakaan sellaisiin lajeihin, jotka laittavat rauhalliseen ja tasaiseen juoksuun tottuneet jalkani äkillisesti uudenlaisten ärsykkeiden pauloihin, tai ei ainakaan ilman kunnon lämmittelyä.
Edellisellä kerralla stepissä saamani jalkapohjavamma piti mut poissa lenkkipoluilta kuukausitolkulla, nyt pyrähdyksistä pesältä toiselle saamani takareiden venähdys on vähentänyt hikiliikuntaa parin viime viikon aikana radikaalisti.
Lyhytkin telakka ja juoksemattomuus saa mut katsomaan itseäni aivan uusin silmin. Tunnen kuinka vaatteet kiristävät, enkä näe muuta kuin housunsuusta pilkottavan makkaran. Naamakin tuntuu pullistuneen kuin vappupallo. Mutta heti kun pääsen taas juoksun makuun, samainen keskivartalon uloke katoaa salaperäisesti jonnekin, tai muuttuu ainakin näkymättömäksi. Eikä vaatteetkaan enää ahdista samalla tapaa kuin aikaisemmin. Vappu palloineen on myös historiaa.
Töölönlahdella oli ruuhkaa maalla ja vesillä.
Muutun pääni sisällä sitä pienemmäksi mitä kauemmin edellisestä lenkistä on. Kun tuttuni kyseli bucket listin perään, pääni hakkasi tyhjää. Eikö mulla todellakaan ole elämässäni mitään tavoiteltavaa, haaveiltavaa tai odottamisen arvoista? Onneksi tajusin ajatuskatkoksen yhteyden siihen, etten ole saanut päivittäistä endorfiiniannostani liki puoleentoista viikkoon.
Juoksu puolestaan ruokkii mielikuvitustani ja luovuuttani. Sen ansiosta näen lähitulevaisuudessa muutakin kuin kasvavia pyykkikasoja ja pidemmällä tähtäimellä tutkassani on muutakin kuin musta aukko. Ehkä palaamme frendin kanssa tuohon bucket listiin myöhemmin.
Juoksu on mulle lääkettä, joka toimii sekä pään sisällä että kropassa. Ongelmat saavat telakkakausina suhteettoman mittakaavan, ja pahenevat vaihdevuodeoireet muistuttavat mulle liikaakin mitä elämänvaihdetta tässä nyt eletään. Liike auttaa selkeyttämään pääkoppan sisältöä ja säännöllinen hikiliikunta pitää vaihdevuodet aisoissa.
Juoksu myös helpottaa stressiä, joten niinä kausina, jolloin elämäni on liiankin hektistä, juoksua ei kannattaisi kumittaa kalenterin sivuilta kokonaan pois. Silloin riittää vaikka hidas hölkkä kotiovelta kilsan päähän ja takaisin. Olen jo ehkä kyllästymiseen saakka hokenut, että vaikka 15 minuutin mittaisesta lenkistä tulee saman verran pyykättävää kuin pidemmästä lenkistä, se on silti jokaisen siihen käytetyn hetken arvoista.
Mulla menee juoksuun noin kuusi tuntia viikossa. Telakalla ollessani mulla on juuri tuon samaisen tuntimäärän verran enemmän käytettävänä kaikkeen muuhun. Tai oikeastaan vieläkin enemmän, sillä vaatteet eivät ilmesty päälleni tyhjästä. Mutta saanko mitään uutta aikaiseksi? No enpä juuri. Kaikki tekeminen tuntuu sujuvan tavallista tahmaisemmin ja mikä pahinta, tunnen oloni koko ajan nuutuneeksi. Kun alan taas juosta, tunnun saavani päivään lisätunteja, ja mikä ihmeellisintä, aurinkokin tuntuu paistavan useammin. Ainakin mielessäni. Ja mähän rakastan aurinkoa.
Nokikana ui kameran ulottumattomiin. Mutta sain kun sainkin siitä kuvan, tosin hieman erilaisen kuin ajattelin.
Toki mulla on elämässäni muutakin sisältöä kuin juoksu. Olin viikonloppuna kirpparikierroksella Suomessa piipahtaneen systerini kanssa ja nautiskelin skidini esiintymisestä musikaalissa. Töissä on mainioita juttuja työpöydällä odottamassa ja tällä viikolla pääsen taas Svenskis-agenttina Svenska Teaterniin. Pääsen myös linjoille seuraamaan suunnistuskoulun vikaa luentoa ja lauantaina on HCR, eli vuoden eka puolimaratonin mittainen kisa. Nämä vain osan mainitakseni.
Ainoastaan viimeiseksi mainittuun juoksu kuuluu olennaisena osana, mutta kaikkiin noihin muihinkin juoksu tai juoksemattomuus iskee leiman. Olen positiivisempi, energisempi, vastaanottavaisempi ja enemmän oma itseni jos olen päässyt juoksemaan itseni hikeen. Ei ole ihmekään, että niinä kertoina kun olen viime vuosina jännittänyt työhaastatteluun menoa, olen käynyt hakemassa haastattelutilanteeseen lenkkipolulta punaiset posket ja rennon fiiliksen. Pidän itsestäni enemmän silloin, kun juoksu kuuluu tiiviisti arkeeni. Se huokuu myös ympäristöön.
Tätä kirjoittaessani on sunnuntai ja mieheni kävi katsastamassa lenkkiolosuhteet puolestani. Ulkona on sopivasti aurinkoa ja paikoittain navakkaa tuulta, eli täydellinen sää paluujuoksulle juoksutauolta normaaliin juoksurytmiin. Mielessäni pyörii samoja asioita kuin aloittelijoillakin: Mitkä vaatteet puen päälleni? Millainen lenkki olisi järkevä juosta? Kestävätkö keuhkot koivun siitepölyä? Missä kunnossa olen?
Eiköhän seuraavalla kerralla automaattiohjaus vie mua vaatekaapin kautta ulko-ovelle totuttuun tapaan ilman pientä vatsanpohjassa nipistelevää jännitystä.
Ei kommentteja