Kevään koittaessa vaatekerrat vähentyvät, aurinkorasva kaivetaan kaapin perukoilta, sepeli pyörii enää ajoteillä ja juoksuvauhti kiihtyy huomaamatta. Tai no, kiihtyisi, jos happi kiertäisi moottorissa ja keuhkot saisivat hengittää raikasta ilmaa.
Kevät on ollut tulvillaan vastoinkäymisiä. Vaikka treenikausi onkin ollut nousujohteinen ja monella tapaa suunnitelmien mukainen, pari äkkipysähdystä johtivat siihen, että toukokuinen Helsinki City Marathon oli pakko vaihtaa puolimaratoniin.
Kuvat on napattu noin kuukausi sitten. Lähdin lenkille lähinnä vain siksi, että Helsinki oli peittynyt sakeaan sumuverhoon.
Eräänä lauantaiaamuna ihmettelin sängystä noustuani kuinka ihmeessä rillit eivät tuntuneet istuvan, vaan posket ottivat vastaan. Peilikuvani paljasti yllätyksen: olin turvoksissa pikkuvarpaasta päälakeen saakka, kieltä unohtamatta. Pohkeet näyttivät tasapaksuilta puupalikoilta ja vartaloni muistutti lähinnä jättikokoista tynnyriä. Miten iho voikaan antaa noin paljon periksi? Lääkärisysterini etänä antaman ensiavun jälkeen vietin lähes viisi tuntia päivystyksessä.
Sairaalassa syyksi arveltiin sydämen vajaatoimintaa. EKG kuitenkin paljasti sykekäyrää analysoineen hoitajan sanoin "kunnossa olevan urheilijan sydämen". Systerini epäili syyksi villejä uniakin viljelevää allergialääkettä, ja tähän minäkin uskon, mutta tapaamani lääkäri ei tähän kuitenkaan yhtynyt. Kuulemma se, että olen käyttänyt lääkettä jo pidemmän aikaa ja oire on erittäin harvinainen, ei antanut aihetta epäillä massiivista turvotusta kyseisen lääkkeen aiheuttamaksi yliherkkyysoireeksi. Lääkäri kehotti jatkamaan lääkitystä ja toivotti tervetulleeksi jos vaiva uusiutuu. Mitään muuta syytä tapahtuneeseen hänellä ei kuitenkaan ollut antaa. No, joku on kuitenkin se tuhannes tai yksi kymmenestätuhannesta joka saa oireita. Se taisin olla juuri minä.
Turvotus hävisi parissa päivässä, eikä ole uusiutunut. Eipä tietenkään, sillä en ole uskaltanut koskea lääkkeeseen tapahtuneen jälkeen.
Menetettyäni olennaisen palasen kokonaislääkityksestä, siitepölykaudesta tuli kertaheitolla raskas, enkä uskalla edes ajatella mitä siitä vielä tulee koivukauden alkaessa. Pelkän antihistamiinin avuin mulla ei ole saumaa maratonin starttiviivalle, valitettavasti. Puolimaratonilla mun pitää ottaa kisa pitkiksenä ja hillitä menohaluja. Lappu rinnassa se vaatii aikamoista mielen lujuutta.
Loppusykäyksen matkan puolittamiseen 42 kilsasta 21:een antoi oikutteleva polveni.
Olen juossut liki 40 vuoden ajan, välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta vasta nyt on tullut vastaan polvikipu, jota en saanut vaimennettua jalkojen ja pakaroiden hieronnalla. Maratonin mittainen matka on parasta jättää väliin jos kaikki ei ole täysin kunnossa, mutta en starttaa puolikkaallekaan jos mulla on pienikin epäilys jalkani kunnosta.
Oireet alkoivat viikko sitten perjantaina kesken työpäivän ja katosivat alle vuorokaudessa. Vietin silti viikonlopun sohvalla maaten ja vaihtelun vuoksi nojatuolissa istuskellen. Katselin kateellisena ikkunasta kuinka muut nauttivat upeasta kevätsäästä. Uskaltauduin testaamaan juoksua varovasti neljän päivän totaalilevon jälkeen.
Pakkolevon ansiosta olen taas juoksu- ja kävelykunnossa, mutta olen lyhentänyt lenkkejä huomattavasti. Lisään pyöräilyä ja otan vesijuoksun taas treeniohjelmaan Uimastadikan avautuessa toukokuussa. HCR:n ja pahimman siitepölykauden jälkeen alan treenata syksyn maratonille malttia unohtamatta.
Eiköhän lääkärissäkäynti tule myös mahdutettua kalenteriin. Tähän ongelmaan saanen diagnosinkin. Sen sisällöstä mulla onkin jo aika vahva aavistus, mutta toivottavasti vain liioittelen mielessäni asianlaitaa.
Ei kommentteja