Keskiviikkona mua väsytti niin paljon, etten meinannut jaksaa edes kävellä kotiin. Laitoin tämän sen piikkiin, että olimme mieheni kanssa katsoneet House of Cards -sarjaa turhan useana iltana siihen aikaan, kun olisi pitänyt jo mennä nukkumaan.
Torstain erikoisuutena oli huimaus. Ei ollut väliä sillä istuinko, makasinko vai olinko pystyssä. Maailma keinui keinumistaan. Vasen jalka eli omaa elämäänsä. Se oli kuin makkara, jonka varaan oli vaikea tukea. Jo pelkkä huimauskin olisi saanut mut hoipertelemaan. En olisi kaivannut siihen lisämaustetta mukaan.
Vilunväristykset ja päänsärky alkoivat jossain vaiheessa iltaa. Pian kolme vuotta koronapotilaiden keskellä työskennellyt lääkärisysterini kehoitti ottamaan koronatestin naftaliinista. Oireeni saivat loogisen syyn.
Torstai-iltana alkanut kuume aaltoili aina lauantain vastaiseen yöhön saakka.
Postauksen kuvat ovat sunnuntaiselta kävelyltäni. Valitsin ajankohdan, jolloin keskusta oli jo hiljentynyt.
Yskä ja viiltävä polte keuhkoissa astuivat kuvaan perjantaina. Päänsärky alkoi iltaa kohden hellittää, mutta hengenahdistus ei ottanut loppuakseen.
Pidemmän aikaa tukossa ollut nenä alkoi vaatia niistämistä lauantaina. Nenäliinoja kului runsaasti päivän mittaan. Lisäksi yskin yön vimmatusti. Ilmeisesti myös sunnuntain kiintiön verran, sillä yskä ja keuhkokipu laantuivat mitä pidemmälle viikon viimeinen päivä eteni. Hengityskin palasi entiselleen, ja pääni sisällä juhlineet marsilaiset muuttivat toisaalle.
Garminin mukaan olen jo täysin palautunut. Vielä lauantai-iltana se julisti, että palautuminen on hidastunut huomattavasti stressin vuoksi. Näin jälkikäteen katsottuna stressikäyrä onkin näyttänyt huippulukemia jo siinä vaiheessa, kun taudin oireet ovat olleet vielä piilossa.
Kävin eilen ja tänään hengittämässä raikasta ulkoilmaa. Köpöttely kodin ulkopuolella teki hyvää usean päivän löhöämisen jälkeen. Huomenna olisi tarkoitus avata duunikone ja paiskia tauon jälkeen rästiin jääneitä duuneja. Etänä tietty, ihan varuiltaan.
Mua on auttanut toipumisessa se, että olen saanut potea rauhassa. Aina se ei ole kuitenkaan ollut mahdollista. Olen kirjoittanut aiheesta nelisen vuotta sitten otsikolla Äitikin saa sairastaa.
Nyt olen saanut marinoitua linnoituksessani ilman perhe- tai työvelvoitteita. En ole tehnyt mitään sen kummempaa, kuin kuunnellut äänikirjoja, selaillut kännykkääni, katsonut telkkaria ja nukkunut. Nukkunut, nukkunut ja nukkunut. Kunnon yöunia ja tupluureja siellä täällä, aina kun on vähänkin tuntunut siltä. Olen käynyt pariin otteeseen suihkussa ja noussut ruokapöytään muiden seuraksi syömään, siinä oikeastaan suurimmat ponnistukset. Mies on hoitanut ruokapuolen, kaupassakäynnit, lasten herättelyt ja harrastukset, tiskaamisen ja pyykkishown. En ole laittanut lapsen synttäriaamiaista lukuunottamatta tikkua ristiin.
En ole myöskään leikkinyt urheaa ja korvaamatonta tekemällä töitä sairaana. Tai no, tänään valmistelin yhtä kokousta ja istuin Teamsin ääressä tunnin. Se on kuitenkin pientä edelliseen sairastamaani koronaan verrattuna. Tein silloin sairastamisen ohessa töitä jaksamisen mukaan. Olisi varmasti ollut järkevämpää toimia jo tuolloin samoin kuin nyt. Pääni oli sellaisessa usvassa, etten jälkikäteen muistanut mitä oli tullut tehtyä. Sain varmasti joitain asioita eteenpäin, mutta terveenä ne olisi tullut tehtyä murto-osassa siitä ajasta ja energiasta, joita tekeminen sairaana vaati. Ja ehkäpä täysi lepo olisi lyhentänyt toipumisaikaa.
Olen luottavaisella mielin, että tauti oli minun osaltani nyt tässä. Makuuhuoneesta kuuluu kuitenkin syvää köhimistä. Täytynee huomenna teettää seuraavalla potilaalla koronatesti uudemman kerran. Tänään näytti negatiivista, mutta kyllähän tuo kuulostaa harmittavan tutulta...
Ei kommentteja