Julkaisin ensimmäisen blogipäivitykseni 10 vuotta sitten. Sen kunniaksi katoin viime viikonloppuna synttäriaamupalalle kakkulautaset ja kaadoin herkkumehua laseihin. Puhalsimme yhdessä kynttilät, sillä vaikka tämä onkin minun oma projektini, perhe on siinä tiiviisti osallisena. Aina vain harvemmin tekstien sankareina, mutta tärkeänä osana arkeani touhotuksia he vaikuttavat vahvasti siihen, milloin ja mistä kirjoitan.
Luin jokin aikaa sitten vanhoja tekstejä, yhden sieltä, toisen tuolta. Yllättävän harvan päivityksen kohdalla tunsin myötähäpeää. Sen sijaan halusin kahlata niitä läpi aina vaan lisää, sillä ne herättivät rakkaita ja myös raskaitakin muistoja tapahtumien ja kyseisten päivien kulisseista. Julkisessa päiväkirjassa kun ei voi eikä halua avata kaikkea.
Paljon onnea vaan!
Skidit ovat seikkailleet teksteissä jonkin verran blogin ensimmäisinä vuosina. Nykyään lapset esiintyvät postauksissani lähinnä silloin, kun olemme olleet yhdessä juoksemassa.
Vaikka kymmenluvun alkupuoliskolla ei puhuttu samalla tapaa kovaan ääneen lasten oikeudesta yksityisyyteen vanhempien some-kanavissa, olen pitänyt alusta lähtien ohjenuorana, etten julkista heidän elämästään arkaluonteisia asioita, tai sellaisia, joista he voisivat joutua naurunalaiseksi. Se, että lapsella on leikattu kitarisat, tai hän on juossut minimaratonin, tuskin ovat sellaisia asioita, joista saisi kiusaamisen aihetta. Ei siitäkään huolimatta, että pikkuinen juoksi Arne Alligator kainalossaan.
Nolointa skideille on varmastikin se, että olen paljastanut itsestäni sellaisia asioita ja toilailuja, jotka kuuluvat toki monen elämään, mutta joista ei niin usein julkisesti toitotella. Mutta jos joku vääräleuka halua tarttua näihin kiinni, tulkoon suoraan minulle irvailemaan. Saanpahan hyvää jutun juurta siitäkin joko muistojeni sopukoihin, tai sitten tänne päiväkirjaan.
Mitä tavoitteellisemmin olen alkanut juosta, sitä tiukemmin blogi on keskittynyt juoksuun. Vaikka juoksublogi onkin, aihealueet rönsyilevät kutenkin edelleen sinne tänne, blogin alkuperäistä ajatusta kunnioittaen: "Ajatuksia lenkipolulta ja sen vierestä".
En ole juoksuvalmentaja, enkä -ohjaaja. En halua teksteissäni opettaa, enkä julistaa. Olen kehittynyt matkan varrella juoksijana, ja kerron ennemminkin mikä itselleni toimii ja mikä ei, itseironiaa unohtamatta.
Muistaakseni en ole vielä kertaakaan avannut toteutuneen perustreeniviikon sisältöä. Tai jos olenkin, se ei ole ollut edes mulle niin suuri elämys, että muistaisin sen. Siksi mun kannattaa pysyä kaukana tuosta juoksublogien klassisesta aihealueesta. Siitäkin huolimatta, että ne keräävät varmasti runsaasti treeni-ideoita hakevia lukijoita.
Mutta kuinka tärkeätä minulle edes on suuret lukijamäärät? En ole seurannut blogitilastojani aktiivisesti lähes neljään vuoteen. Mulla ei ole ollut intohimoa optimoimiseen, enkä ole havittellut itselleni kaupallisia diilejä. En myöskään halua alkaa kikkailla teksteissä, jotta hakukoneet löytäisivät juuri mut yhä useammin. Osaamista mulla on siinä jo ihan duunitaustani vuoksi, mutta tämän olen halunnut pitää omaan vapaa-aikaani liittyvänä harrastuksena, jota ei tarvitse numeerisesti arvottaa. Eikä myöskään raportoida tekemisistäni tai tekemättömyyksistäni kenellekään.
Sen sijaan mulle merkitsevät ne lukuisat kohtaamiset yllättävissä paikoissa blogini lukijoiden kanssa. Loppukesältä mulle jäi erityisen vahvasti mieleen se ihana lauttasaarelaisäiti, joka oli metrossa suloisten lastensa kanssa. Se mitä hän kertoi mulle, jääköön meidän väliseksemme, mutta sen verran paljastan, että se lämmitti sydäntäni kovin. (Jos luet tämän, muista, että olet ajatuksissani <3).
Valkoposkihanhet ovat lähteneet tältä vuodelta. Kaivarissa on taas enemmän tilaa juoksijoille.
Olen kirjoittanut vuosi vuodelta vähemmän. Tähän on useita eri syitä.
Välillä mut valtaa tunne siitä, että mähän olen jo kirjoittanut kaikesta. Oikeastihan tämä ei pidä paikkaansa, sillä aiheita olisi vaikka millä mitalla. En vain löydä inspiraatiota kirjoittamiseen, jos en ole juoksukunnossa, ja ilman kirjoittamisen riemua mun on turha tarttua kannettavaan. Tunnistan ainakin itse tekstit, jotka olen puristanut itsestäni puolipakolla.
Silloin, kun blogini näki päivänvalon, olin kiinni lapsiperhearjessa, ja jouduin kaivamaan ajan kirjoittamiseen ja juoksemiseen lähinnä nukkumiseen pyhitetyltä ajalta. Vaikka nykyään voinkin valita vapaammin mitä ja milloin teen, perheellinen elämä asettaa kuitenkin rutkasti rajoituksia. Vaikka enää mun ei tarvitsekaan kuljettaa lapsia paikasta toiseen, silti teini-ikäisten arki vaikuttaa vahvasti ajankäyttööni, sekä omaan jaksamiseeni. Sen sijaan, että asettuisin läppärin eteen kirjoittamaan, painelen suosiolla sänkyyn lataamaan akkujani seuraavaan päivään. Blogi kuitenkin pyörii mielessäni silloinkin.
Tänä vuonna julkinen päiväkirjani on siirtynyt entistä vahvemmin Instagramin puolelle. Yksi kuva jokaiselta päivältä on antanut uutta intoa kuvaamiseen ja ympäristön havaitsemiseen. Blogin tavoin myös tuo kuvallinen päiväkirjani sisältää niin tuokiokuvia rakkaasta kotikaupungistani, kuin lenkeiltäni ja arjestani. Kuvavirrassa on ollut myös välähdyksiä päivätyöni puolelta. Aihealueesta, jonka olen tarkoituksella halunnut pitää blogitekstien ulkopuolella, mutta jonka esille tuominen Instassa tuntuu luonnolliselta.
Iso asia, joka on tänä vuonna vaikuttanut perheemme arkeen, on huhtikuussa alkanut kotitalomme julkisivu- ja ikkunaremontti. Kunhan saan arjen taas rullaamaan toivomallani tavalla ja erityisesti kirjoitusympäristön mielekkääksi, uskon, että tekstipätkiä syntyy taas totuttuun tapaan.
Vaikka kirjoittamistiheydessä onkin ollut vahva notkahdus, en ole kuitenkaan aikeissa lopettaa kirjoittamista. Tämä on rakas ja tärkeä henkireikä arjessa ja osa identiteettiäni samalla tapaa kuin juokseminen. En tiedä kuinka vanhoja skidini tulevat olemaan, kun laitan viimeisen pisteen paikoilleen, mutta uskon, että he saattavat olla siinä vaiheessa jo täysi-ikäisiä.
Kiitos kun olet ollut tällä pitkällä, kymmenen vuoden mittaisella lenkillä mukana <3
Ei kommentteja