Tai no, jännittämään ja jännitämään. Tämä taitaa olla jo sellaista peruskauraa, ettei se hirveästi hetkauta tukijoukkojani. Varmasti olin ajatuksissa ainakin aamiaisen ajan.
Maratonmatkan ensimmäinen etappi
Maratonviikolla muuta ajateltavaa, kuin maraton
Olin lähes täysin juoksematta viimeiset kaksi viikkoa ennen maratonia. En ehtinyt, enkä jaksanut. Tällähän ei ole maratonkunnolle sen suurempaa merkitystä, mutta henkisesti olisin tarvinnut lisäkilsoja elo-syyskuun vaihteeseen.
Fyysisesti olin rätti maratonia edeltävän viikonlopun hälinöistä. Hokan ystävämyynneissä avittaminen parin päivän ajan oli mukavaa vaihtelua, mutta normaalissa arkityössäni en seiso yhtä paljon. Tottumattomuus tuntui selässä yllättävänä kipuna ja jaloissa jumituksena.
Ystispäivien välissä hoidin lauantain työkaverini yksivuotiasta lapsukaista hänen vanhempiensa mennessä naimisiin. Lähdin kotoa aamulla puoli kymmenen aikoihin ja palasin yöllä kellon näyttäessä puoli kahta. Näiden välinen aika täyttyi lapsen kanssa touhottamisesta, nukuttamisesta, lohduttamisesta, ruokkimisesta, mitä kaikkea taaperon elämään kuuluukaan. Olen ehtinyt vuosien mittaan unohtaa kuinka intensiivistä lapsen kanssa oleminen voikaan olla, varsinkin vieraan lapsukaisen. Oli vaikea ottaa selkoa siitä, olinko väsyneempi henkisesti vai fyysisesti tuon päivän jälkeen. Ainakin univelkaa tuli roppakaupalla lisää.
Maratonviikko oli väsymyksen lisäksi yhtä tunteiden vuoristorataa. Riittämättömyyden tunnetta, rakkautta, surua, huolestuneisuutta, kiintymystä ja kaikkea näiden väliltä ja sivuilta. Kun muut perheet siirtyivät konfirmaatiosta viettämään rippijuhlia koteihinsa, meistä kolme lähti luvalla kuokkimaan muiden juhliin ja mä suuntasin Jätkäsaaren terminaaliin matkalaukun rullaava ääni taustalla.
Meilläkin olisi juhlittu, jollei kotimme olisi edelleen julkisivupyöremyrskyn kourissa. Silloin maraton olisi tietenkin jäänyt kakkoseksi. Odotamme palavasti sitä hetkeä, kun kotimme täyttyy taas rakkaista ihmisistä. Olemme päättäneet, että yksien rippijuhlien sijaan juhlimme kokonaisen viikonlopun. Sitten, kun seinät ovat saaneet uuden värin ja ikkunat voi taas avata.
Näkymä hotellihuoneen ikkunasta. Onneksi nukuin viimeisen yön ennen kisaa allergiahuoneessa. Kotona keuhkot ovat olleet pölyn takia aikamoisella koetuksella.
Samperin flunssa
Saavuin hotelliin lähempänä puolta yhtätoista. Onneksi ystäväni Satu oli käynyt hakemassa mulle kisatoimistosta kaikki tarvittavat tilpehöörit jo ennakkoon, niin niiden takia ei tarvinnut stressata ennen starttia. Hän oli hankkinut mulle kauppamatkalla myös banskuja ja perinteisen tankkausevään, suklaavanukkaan. Juoksuystävät <3
Satu on treenannut viime vuodet tunnollisesti ja sisukkaasti, eikä ihmekään, että maratonennuste väläytteli sub 3:30 aikaa. Tallinnan maratonin oli ollut tarkoitus olla SE maraton, jolloin kaikki tehty työ palkittaisiin tulosluettelomerkinnällä. Mutta, mutta... Huomasin käydessäni Satun hotellihuoneessa nappaamassa kamani, että ystäväni oli tosi surkeassa kunnossa. Flunssa oli iskenyt mitä kurjimpana ajankohtana. Jokaisen maratoonarin painajainen!
Satu teki viisaan päätöksen ja jätti juoksun väliin. DNS-merkinnän saaneena voin ymmärtää niitä ristiriitaisia ajatuksia, joita Satunkin mielessä päivän mittaan varmastikin pyöri. Ei ollut helppo olla brekulla maratoonareiden keskellä ja olla todistamassa tuhatpäisen massan starttia aamuysiltä Toompean mäellä.
Satu oli mulle tärkeä tuki ja turva. Toivoi, että juoksisin hänen vuoksensa, ja niinhän mä sitten teinkin.
Satu tsemppasi maratoonareita, vaikkei itse valitettavasti päässyt mukaan juoksemaan.
Maraton nollasta neljäänkymmeneenkahteen
Edellisessä blogipostauksessani pohdin millä kisavauhdilla mun kannattaisi lähteä Tallinnassa liikkeelle. Perinteisesti aloitan maratonilla vauhdikkaasti, sen jälkeen odotettavissa on vaivihkainen hidastus, jota seuraa totaallinen lamaannus. Kaiken kruunaa yllättävä herääminen. Olin arvioinut tavoiteajaksi 4:16. Ja kuinkas se sitten menikään?
Startista 10 kilometrin väliaikapisteelle | 1:32 edellä aikataulua
Maraton alkoi alamäellä. Juoksijat olivat mukavassa järjesteyksessä, eikä kukaan juossut päälle. Vauhtikaan ei kasvanut liikaa, eikä tarvetta siksakkauksille ollut. Mikäs tässä oli juostessa, aurinkoisessa ja mukavan kirpakassa säässä.
Jalkani ja moottorini olivat innoissaan, kun pääsin taas jaloittelemaan kunnolla. Olin kuin vasikka, joka on päässyt viimein kevätlaitumelle. Olisin juossut vauhdikkaamminkin, mutta oli pakko pidätellä. Nyt en ollut enkkaa hamuilemassa, vaan fiilistelemässä.
Olin laatinut vauhtijakosuunnitelman, jota vilkaisin vain muutaman kerran matkan aikana. Sunnitelma olisikin voinut onnistua tällaisenaan, jollei vatsa olisi alkanut oireilla.
Lämpötila nousi sen verran päivän edetessä, että lyhythihainen paita olisi ollut parempi. Tämäkin tosin menetteli. Luottotossuina tällä kertaa HOKAn Carbon X 3:t (olen HOKAn lähettiläs, lenkkarit saatu).
10 km - 21 km | 1 min 59 s jäljessä
Vaikka luujohdekuulokkeet olivatkin paikoillaan jo starttilaukauksesta lähtien, laitoin musat soimaan vasta viimeisen kymmenen kilometrin aikana. Tämä osoittautui nappipäätökseksi! Ihailin maisemia ja jutustelin itsekseni kaikesta näkemästäni. Luin muiden juoksijoiden selässä olevia pitkiä litannioita kaikista niistä maratoneista, joita kyseinen juoksija on juossut.
Lumoavan vaaleanpunaisen pörröpupun selässä luki Not an Official Rabbit (tai ainakin sanoma oli tämä). Vaikka tekikin mieli hypätä pupun kelkkaan, annoin hänen mennä omaa, kovempaa vauhtiaan. Varmastikin olisin pystynyt pysyttelemään kannoilla normipäivänä ja tällä kunnolla, mutta tällä vatsalla ei toivoakaan.
Kisan viisi ensimmäistä kilometriä sujuivat vaivatta, mutta siitä lähtien vatsastani kumpusi sisäisen patarummun ääni. Uskaltauduin silti ottamaan geelin, mutta se vain pahensi tilannetta. Vessa oli löydettävä!
Seuraavat kilometrit ovat mielessäni yhtä sumua, sillä päähäni ei mahtunut muuta, kuin vessan metsästys. Viimein pääsin hotelli helpotukseen ja siellä vietinkin sitten neljä kallisarvoista minuuttia. Bajamajoilla ei ollut vettä eikä käsidesiä, joten jouduin palaamaan juomapisteelle pestäkseni tuhriintuneet käteni. Käsidesiä mulle ei löytynyt tähän hätään.
Oloni helpottui hetkeksi. Soitin Satulle ja kerroin tapahtuneesta. Hän seurasi livenä menoani, enkä halunnut huolestuttaa. Mulla oli kaikki kunnossa, vaikka olo olikin aika tyhjä.
Juoksemani jälki Garminin kartalla. Kilometritolpat ovat tässä suunnilleen sinne päin.
21 km - 30 km | 42 s jäljessä
Mulla oli koko ajan jano, joten join jokaisella pisteellä kaksi vajaata mukillista vettä. Vatsani ei ollut järin otettu taktiikasta, vaan vesi jäi ikävästi pyörimään vatsaan. Mutta minkäs teet, kun juomapisteitä tuntui olevan turhan harvassa.
Vesi tarjoiltiin ekologisista syistä kovista normimukeista. Onneksi en ollut enkkametsästyksellä, sillä näistä ei ollut mahdollista juoda vauhdissa. Tai ainakaan minä en ehtinyt oppia oikeaa taktiikkaa näiden 42 kilometrin aikana.
Jokaisella kerralla, kun valutin sokerihöttöä kurkustani alas, sain aina astetta pahemmat vatsakouristukset. Niinpä imaisin lopulta geeleistäni pikkuruiset huikat vain luodakseni itselleni illuusion siitä, että mulla on koneistossani energiaa. Onhan sitä ennenkin tullut ripuloitua ja oksennettua maratonilla, ja silti olen päässyt maaliin. Joten eikun jalkaa toisen eteen.
Samalla kun kävin hotellissa suihkussa kisan jälkeen, nesteytin itseäni toisenlaisella eliksiirillä. Muki Berliinin maratonilta, piccolopullo reissanut M/S Viking Gracelta Stokiksen maratonin ja kodin jääkaapin kautta Tallinnaan juotavaksi.
30 km - 40 km | 1:21 min jäljessä
Tykkäsin reitistä hurjan paljon. Nautin aina, kun ei tarvitse veivata samaa reittiä aina uudestaan ja uudestaan, eikä reittiä ole ohjattu pöpelikköön. Yhdessä risteyskohdassa kävimme laskujeni mukaan kolmisen kertaa, mutta se näytti silmissäni aina erilaiselta, sillä lähestyimme paikkaa joka kerta eri suunnasta.
Muistaakseni vain kerran siirryimme asfaltilta toisenlaiselle alustalle. Rocca Al Maren ja Stroomin rannan välisellä pätkällä sain jalkani jumiin laudoitetulla, pitkällä pätkällä. Se tuntui olevan ainakin 500 kilometriä pitkä. Oikeasti ei varmaan edes askelissa sen vertaa :)
Autoilijoille oli rakennettu isommille teille mielenkiintoisia karsinoita, joita avattiin ja suljettiin sen mukaan, miten juoksijoita ohjattiin. En havainnut yhtään rattiraivon vallassa olevaa kuskia, vaikka jonot olivatkin välillä aika hulppean pitkiä.
Voi, kun Helsingissäkin voisi nostaa juoksijat ykkösiksi edes kerran vuodessa. Siihen saakka saamme kiertää kehää, eikä juoksijoilla ole mitään saumaa päästä todellisille paraatipaikoille rakkassa kotikaupungissani.
Seitsemän kilometriä ennen maalia pääsin taas heiluttelemaan jalkojani bajamajaan. Tällä kertaa bongasin sen yleiseltä hiekkarannalta. Poikkeama reitiltä näyttää pieneltä piikiltä Garminin piirtämällä kartalla. Sain kulutettua invavessassa aika mojovasti aikaa.
Vaikka mulla ei ollut energiaa koneistossani, ja vessareissuihin oli tullut tuhrattua aikaa, mulla oli yllätyksekseni vahva olo. Ensimmäistä kertaa elämässäni totesin maratonilla itselleni totuuden, ja peräti ääneen:
"Mä osaan tämän. Mä olen tässä hyvä."
Se ei ollut voimalause, ei mikään suunniteltu mantra. Se nousi suoraan sydämestä. Mun piti juosta näin monta maratonia tajutakseni tämän.
En ollut alkanut voivotella vointiani, vaan ystäväni Pirkon ohjeen mukaisesti, mietin matkalla kaikkea sitä, mitä olen tehnyt, jotta pystyn tähän. Vatsavaivoillekin oli luonnollinen syy, liian myöhään tarjoiltu hotellin aamiainen.
40 km - 42,2 km | maalissa tavoiteaikaa 11 sekuntia aikaisemmin (nettoaika)
Jos mulla ei olisi ollut realistista tavoitetta juoksulleni, olisin heittänyt hanskat naulaan viimeistään toisella vessakäynnillä. Onneksi vauhdinjakosuunnitelmassani oli väljää, eikä kropassani ollut kipeitä kohtia vatsani lisäksi. Olen treenannut pitkiksillä rasvan käyttöä energialähteenä, ja selvästi tehty työ on tuottanut tulosta. Jostainhan se energia tuli revittyä, sillä pääsin maaliin ilman seinään tömähtämistä ja hyvällä fiiliksellä. En kiroillut kertaakaan (jotain taisi sittenkin lipsahtaa suusta 100 metriä ennen maalia), enkä tehnyt suunnitelmia uuden harrastuksen löytämiseksi.
Tai no, hyvä fiilis ei kyllä huokunut musta ulospäin, kun lähestyin maalia. Mulla alkoi hälytyskello soida, kun 42 kilsaa oli tulossa täyteen, mutta olimme vielä kaukana Vapaudenaukiolta, jonne olin tullut maaliin jo muutamalla Tallinnan maratonilla. Siellähän oli kisakeskus ja maalikaarikin?! Olinhan mä toki katsonut reittiprofiilia ja huomanut lopussa nousun. En vain ollut sisäistänyt sitä, että nousisimme samaa mäkeä ylös maaliin, mitä olimme lasketelleet hieman yli neljä tuntia sitten alas.
Kutsuin tätä maaliin päästyäni Vapaudenaukion valemaaliksi ;D
Mulla on paljon henkistä taakkaa harteillani. Kelläpä ei olisi. Kääntyessäni maalisuoralle, eli ylämäkeen, mun henkinen selkäni katkesi. Aloin vollottaa juostessani kohti maalia. Tuossa väsymystilassa ja tunnemyrskyssä annoin kaiken tulla ulos. Suosittelen kokeilemaan, se on erittäin terapeuttista. Tosin maalissa se aiheutti kummastusta, eikä ole toivoakaan että katsoisin oman maaliintulovideoni näin jälkikäteen ;)
Onneksi Satu oli odottamassa mua maalissa. Kapsahdin hänen kaulaansa kyynelehtimään. Juoksija ymmärtää toista juoksijaa.
Pupu kömpi jossain 15 kilsan tietämillä pusikosta haalari puolitangossa meidän muiden juoksijoiden iloksi. "Tässä on suunnitteluvirhe", hän huudahti nauraen. Tapasimme tutun juoksijan kanssa uudemman kerran maalissa. Missäköhän kisoissa törmäämme seuraavan kerran?
Jälkifiilikset
Aloitin juoksemisen omilta nolliltani huhtikuussa. Viidessä kuukaudessa sain muutettua Garminin maratonennusteen kuudesta tunnista ja kahdesta minuutista 4:16:een.
Kesäkuun alussa juoksukävelin Tukholman maratonin aikaan 4:52. Siitepölykauden laannuttua olen pystynyt juoksemaan taas ehjän, nousujohteisen kesän. Olen kuitenkin pyrkinyt nostamaan viikkokilometrejä maltillisesti ja järkevästi, vaikka intoa olisi ollut enempäänkin. Tätä taktiikkaa on varmasti kiittäminen siitä, että olen pysynyt ehjänä. Varjopuolena se, etten ole päässyt vielä kiinni tiukkaan treeniin. Sellaiseen, jota vaadittaisiin päästäkseni takaisin omalle tasolleni.
Olen suunnattoman onnellinen tästä saavutuksestani. Vaikka loppuajan perusteella juoksu ei yllä top kolmoseen, se havittelee kuitenkin paikkaa palkintopallilla. Siitä yksinkertaisesta syystä, että niin moni asia loksahti oikeille urilleen, vaikka pienoiset katastrofin ainekset olivatkin siinä käden ulottuvilla. Lopputulos on enemmän kuin pelkkä aikamerkintä tuloslistassa.
Tähän pääsemiseksi mun on pitänyt juosta niin nämä kuluneen kesän kilsat, kuin myös usean kymmenen vuoden aikana hinkatut pk-lenkit. Jos pääsin tällaiseen tulokseen näillä viimeisen viiden kuukauden kilsoilla, mihin mä vielä yllänkään?
Maratoonareiden loungessa limulla. Huomaa suola siellä täällä kasvoissa.
Ei kommentteja