Tästä on jo muutama vuosi aikaa, mutta muistan sen hetken yhtä kirkkaasti kun eilisen. Tulin aamiaispöytään perheeni seuraan ja mulla oli tärkeää ilmoitettavaa. Kerroin, että olen pitkällisen pohdinnan jälkeen tullut siihen tulokseen, etten tule koskaan juoksemaan ultramaratonia.
Perhe katsoi mua, että
aha, tuollaista tänään
ja jatkoi aamiaistaan.
Peräkylän Ponnistus - Tosissaan mutta ei vakavasti!
Tämä ja yllä oleva kuva Katjan tatuoinnista: Petteri Jokela
Skrollailin blogiani taaksepäin ja löysin aiheesta kirjoittamani postauksen Musta ei tule ultrajuoksijaa. Seison edelleenkin jokaisen sanani takana, mutta jo pidemmän aikaa, aina näin elokuun aikoihin, mun päätöstäni ravistellaan rankasti.
Mitä elokuun ilmassa on sellaista, joka saa mut lähes pyörtämään päätökseni?
- Olen silloin yleensä paremmassa kunnossa kuin alkuvuoden aikana.
- Olen mitä luultavimmin saanut nauttia kesälomasta, tai ainakin kesän keinuttavasta ja huumaavasta elämäntahdista.
- Masokistin Unelma, 100 kilometrin mittainen juoksutapahtuma vailla vertaa, valtaa Paloheinän metsiköt juuri silloin.
Moni tuo huoltopisteelle pöydän ja tuolin. Omat eväät on kätevä kuljettaa ja pitää kannellisessa laatikossa.
Ja mitä tekemistä MasUlla on mun kanssani?
No, eihän ne mun bileeni ole, kunhan käyn siellä vain kuokkimassa. Käyn juoksemassa siellä ystäväni Katjan seurana viimeiset kierrokset, viimeiset kilometrit tai viimeiset kymmenet kilometrit, mitä milloinkin kuntoni ja kisa-aikatauluni antaa periksi.
Viihdytän ja tsemppaan. Joskus saatan vähän itkettääkin masokistia, kun menemme jutuissa liikaa hempeilyn puolelle. Tällä viimeisimmällä kerralla vedimme kyllä siihenkin rajan: ei ennen kuin olemme (miltei) maalissa.
Tänä vuonna tarkoituksenani oli juosta Katjan kanssa viimeiset 30 kilsaa, eli viitisentoista kiekkaa. Se typistyi kuitenkin kahdella kilometrillä, sillä yhden kierroksen verran istuin Paloheinän majan naisten vessassa.
Katjan eväitä, sekä lisäenergiaa myös Garminille.
Pääsen näkemään MasUlla aitiopaikalta ultrajuoksun ylä- ja alamäet:
Niitä hetkiä, jolloin ei kulje, mutta silti hymy ja tsemppaukset irtoavat kanssajuoksijoille. Hetkiä, jolloin käsittämätön näkymätön käsi tuntuu työntävän juoksijaa eteenpäin. Hetkiä, jolloin juoksija rakastaa koko maailmaa, ja niitä, jolloin hän on valmis heittämään homman sikseen, mutta jaksaa aina kierroksen kerrallaan.
Näen juoksijoita, jotka ovat käpertyneet visusti omaan kuplaansa luurit korvillaan, pystyäkseen vaimentamaan kivusta herkistyneen äänen päässään. Ystävyksiä, jotka tsemppaavat toisiaan. Käsittämättömiä juoksijoita, jotka ovat kuin koneita. Kierros kierrokselta.
Tai niin kuin ystäväni Katja, joka juoksee, hymyilee, kiroilee hymyillen, tsemppaa kaikkia, moikkaa ja heittää tutuille tilanteeseen sopivaa kevyttä herjaa. Niin ja hänhän tuntee heidät kaikki, ja esittelee mut samalla juoksukamuilleen juostessamme. Halusivat muut juoksijat kuulla nimeäni tai eivät.
On huumaavaa saada olla mukana niillä viimeisillä kierroksilla, jolloin masokistin jalat ja pää alkavat olla keskenään sekoittuvaa mössöä, ja maali on samanaikaisesti käden ulottuvilla, mutta kuitenkin vielä niin kaukana. Ja entäpä viimeinen suora ennen maalia, jolloin masokisti otetaan vastaan kuin koko maailman valtias. Ja sitähän hän juuri sillä hetkellä onkin! Kun juoksijan vartalonkieli ja kasvot hehkuvat iloa ja helpottuneisuutta, siitä, ettei tarvitse startata enää uudelle kiekalle.
Järjestävä taho oli tuonut paikalle jäähdyttävää jäätä. Kierroksia ei tarvitse laskea itse.
Juoksutaktiikka 100 kilometrin juoksussa
Katja lähetti mulle lauantaiaamuna linkin live-tulosseurantaan ääniviesti saatteena:
Moi, sä voit tuolta seuraa kisaa. Ihan jees on menny nyt nämä pari tuntia. Ajattelin että juoksen jalat alta tässä vaiheessa ja sitten on vetoapua myöhemmin: jalat alta ensin, sitten vähän kävellään, ja sitten oot sä.
Suunnitelma piti loistavasti, tosin väliajoista päätellen tuo kävelyvaihe taisi jäädä Katjalta väliin.
Järkkäreiden pöydästä löytyi ties millaista energiaa ja juomaa. Jokaisella juoksijalla oli oma numeroitu kuppinsa.
Takapirut hoitavat homman kulisseissa
Huollon merkitys onnistuneelle juoksulle on suuri. Jaksan aina kerta toisensa jälkeen ihailla sitä omistautuneisuutta, jolla huoltajat hoitavat ultraa juoksevaa ystäväänsä / perheenjäsentään / juoksukaveriaan.
Harrastelijatasolla pärjää kyllä ilman huoltaajaakin. Varsinkin kun paikalla on aina sellaisia ihmeentekijöitä, jotka ottavat siipiensä suojaan myös naapuripöydällä eväitään pitävää, ilman huoltajaa kisoihin tullutta. Mainittakoon tässä esimerkkinä KPK-paita päällään ollut Tarja, joka jakoi kaikille halukkaille juoksijoille (myös mulle) jädepuikot antamaan energiaa ja virkistystä. Tämä on sitä juoksuyhteisön henkeä parhaimmillaan.
Aktiivinen, osaava ja riittävän iso järjestäjäporukka hoitaa taustat kuntoon. He pistävät hommat rullaamaan: on väliaikaseurantaa, valokuvaaja paikalla aamusta iltaan, pöydät notkuvat tarjottavaa... Tätä tehdään selvästi rakkaudesta lajiin.
Juostessa voi todistettavasti puhua samanaikaisesti myös käsillä. Kuva: Petteri Jokela
Mitä sadan kilometrin juoksuun vaaditaan?
No ainakin positiivista juoksuhulluutta. Kykyä vetää itsensä henkisesti ja fyysisesti äärirajoille. Kroppaa, joka ei säikähdä suuria kilometrimääriä. Lepoa, oikeanlaista ravintoa ja tasapainoisia ihmissuhteita. Sitä, että tämänhetkinen arki mahdollistaa pitkäjänteisen juoksuharrastuksen.
Itseäni kauhistuttaa eniten ultralle treenaamisessa sen vaatima aika. Toisaalta, kun olen katsonut vierestä Katjan arkea, olen tullut siihen tulokseen, että sopivassa elämäntilanteessa tämä voisi olla mullekin mahdollista (apua! sieltä se ultrailumato taas luikertelee lähemmäs):
Katja on lapsilleen omistautuva ja läsnäoleva äiti, oikea lätkämutsi. Hän kokkailee perheelleen, pitää kodin paremmassa kunnossa kuin allekirjoittanut, hoitaa kahta koiraa ja tekee töitä enemmän kuin moni meistä. Hän jopa opiskeli viime vuonna jäsenkorjausta työn ohessa. Nukkuakin hän ehtii kaiken arjen höykytyksen keskellä.
Tämän kaiken ohessa hän juoksee huvikseen, juoksuoppaana näkövammaiselle, osan duunimatkastaan, kerätäkseen maratoneja ja välillä jäniksenä auttamassa muita toteuttamaan unelmiaan. Hän juokseen silloin kun lapset ovat isällään, mutta myös silloin, kun he ovat hänen ilonaan.
Maalissa!!! Kuva: Petteri Jokela
Mutta varmaan jostain pitää luopua?
Ei kuulemma ainakaan parisuhteesta. Se meinaan voi hyvin, vaikka mies onkin pikamatkoilla parempi.
Veikkaan, että aikaa on nipistettävä Netflix-maratoneista ja alituisesta somettelusta, näistä perinteisistä aikasyöpöistä. En myöskään osaa yhdistää ystävääni hurjaan bilettämiseen, illanistujaisiin viinilasi kourassa tai terassihyppelyihin.
Jokainen juoksija on oma yksilönsä ja kaikki arvottavat asiat elämässään itselleen sopivimmalla tavalla. Ja onko se oikeastaan luopumista, jos nämä asiat eivät ole perhettä ja juoksua tärkeämpiä?
Katjan loppuaika oli hieno 10:41:28. Diplomin lisäksi hän sai palkinnoksi paketillisen kaurapuuroa.
Arvioimme, että tänä vuonna hänellä menisi 100 kilometriin 10 h 45 min - 11 h. Olimme väärässä :) Aika-arvion ja livetulosten perusteella mun oli helppo ajoittaa Paloheinään tulo dösällä.
"Ensi vuonna jätän kyllä väliin",
sanoi Katja hieman ennen maaliviivan ylitystä. Mä en usko tuosta sanaakaan. Viime vuonna hän sai viidennen MasUn kunniaksi kisan järjestäjältä, Peräkylän Ponnistukselta arvostetun Paloheinän Fakiirin arvonimen. Kymmenestä kärsimyksestä on tiedossa Erikoistiplomi Tammenlehvin. Eiköhän Katja ole vahvasti menossa kohti tätä saavutusta. Eihän niitä satkuja ole enää kuin "vain" neljä, jotta kymppi on täynnä.
Se, koska siirryn itse kannustettavaksi, on hämärän peitossa. Pahoin pelkään, että tulen rikkomaan itselleni antamani lupauksen joku kaunis päivä.
Istahdan aamiaispöytään perheeni kanssa ja ilmoitan, että laitoin ilmon Masokistin Unelmalle sisään.
Sitten perhe katsoo mua ja miettii
aha, tuollaista tänään
ja jatkaa syömistä.
Juoksuhulluille laitetaan pannat jalkaan ennen kuin heidät päästetään juoksemaan 1,94 kilometrin mittaista kiekkaa. Katja juoksi satkun Hokilla, tietty.
Ei kommentteja