Kun laitan iltaisin silmäni kiinni, päässäni alkaa hurista alitajunnan pyörittämä privaatti-tv. Ohjelmaa ei saa valita ennakkoon, mutta useimmiten siinä on jännitystä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta romantiikkaa vain hyvin harvoin. Aamuisin uni saattaa muistua mieleen vielä hetken verran heti herättyä, mutta viimeistään avatessani Hesarin, uni on arkistoitu jonnekin hyvin syvälle tavoittamattomiin.
Tarinassa palataan näihin maisemiin muistoissa.
Eilisen keskustelun jälkeen sain unesta kiinni, mutta musta tuntui kuin olisin ollut samalla hereillä. Univalvetilassa mieleeni ryöpsähti jutusteluhetken innoittama tarina, joka on saanut lihaa luiden päälle pitkin päivää. Jo töihin kävellessäni tajusin, että siinä olisi kirjan raakile, joka odottaa kirjoittamista.
Lähtiessäni juokseman töistä illan korvilla kotiin, laitoin äänikirjan sijaan Sing-leffojen soundtrackit soimaan. Aloin kuulla päässäni myös tarinan henkilöiden kipeitä keskusteluja. Siinä vaiheessa, kun näin sinikeltaisen kaupungintalon, mulla alkoi valua liikutuksen kyyneleitä silmistäni.
Mun on pakko saada tarina paperille, vaikka se jäisi ikuisiksi ajoiksi vain koneeni uumeniin ja perheeni luettavaksi. En ole koskaan aiemmin tuntenut vastaavaa.
Ei kommentteja