Yökuvausten kulisseissa

Jopa Helsingin keskusta uinuu yön pimeimpinä hetkinä. Missään ei ole ketään, tai jos onkin, heidän tiensä eivät juurikaan kohtaa. Vai onko sittenkään näin? Ainakin marraskuun viimeisenä yönä Aleksanterinkadulla kohtasi yksi jos toinen. Ja öisessä kaupungissa kaikui iso pamaus. 

Kelataanpa filmiä alkuun. Tai ainakin kello kahteen samaisena yönä. 

Herätyskello pärähti soimaan. Olin odottanut pirahdusta silmät kiinni peiton alla maaten suunnilleen sen koko ajan, kun mun olisi pitänyt olla nukkumassa. Taisin olla sekaisin jo illalla herätyskelloa virittäessäni. Mulla olisi treffit vasta kello neljältä Senaatintorilla. Suihkussa käyntiin, pukeutumiseen, kahvin keittämiseen ja Tuomiokirkolle hölköttelyyn ei menisi puolta tuntia pidempään. 

Vedin peiton takaisin päälleni ja katselin, kuinka herätyskellon punaiset lukemat lähestyivät minuutti minuutilta sitä hetkeä, jolloin mulla alkaisi tulla jo kiire. 

Olimme sopineet Kodin Kuvalehden kuvaajan, Juha Salmisen kanssa, että toisin yökuvaukseen kahvit, hän hoitaisi pullapuolen. Miten tunnistaisimme toisemme? No, tuskin yöjuoksijoita ja kuvaajia olisi Helsingin virallisen joulukadun alkupäässä kovinkaan montaa tuolla kellon lyömällä. 

Kuvaukset liittyivät Kodin Kuvalehden numerossa 02/22 ilmestyneeseen artikkeliin, jossa haastateltiin neljää yökukkujaa. Joku toimituksessa oli osannut kertoa, että olen yöjuoksija. Toimittaja Tarja Hirvasnoron haastateltavana oli ihanan kotoisa olo. Hän ohjasi keskustelua luontevasti eteen päin. Oli mahtava päästä kertomaan omasta intohimosta, elää sanallisesti niitä unohtumattomia hetkiä, joita olen kokenut juostessa. Oheinen kuva on aikaisemmin ilmestyneestä lehdestä, jossa väläyteltiin seuraavan numeron sisältöä. 

Kuten blogin ja Instan kuvavirrasta voi päätellä, en tunne oloani luontevaksi kameran edessä. Valokuvaaja onnistui kuitenkin murtamaan jään jo soittaessaan mulle kuvauksesta. Istuskellessamme auton lämmössä hetken verran ennen kuvausten aloittamista, puhelun aikana saamani tunne sen kuin vahvistui. Tiedäthän, kun joskus tuntuu siltä, kuin tuntisit jo toisen. On helppo jutella ja tulee annettua itsestään enemmän, kuin satunnaiselle tuttavuudelle. Juhan kanssa tuntui juuri tältä. 

Kun kuvaukset alkoivat, olo tuntui kaikkea muuta kuin vaivaantuneelta. Luotin Juhaan ja hänen ammattitaitoonsa. Edestakaisin Aleksanterinkatua hölköttely tuntui hauskalta, sopivalla tavalla hullulta.

Alun perin aatoksissa oli vallata tyhjä Mannerheimintie, mutta Aleksi antoi kuitenkin parhaat mahdolliset lavasteet kuvalle. 

Vielä enemmän kuin kuvaamista, inhoan itsestäni otettuja kuvia. Kodin Kuvalehdessä olevat kuvat sen sijaan ovat hienoja. Joulun valoissa on oma maaginen tunnelmansa. Kun ensireaktiona valitin ystävälleni Satulle, että näytän ihan juoksevalta valaalta, hän kuittasi välittömästi sanoen: "Eikun sä näytät talvijuoksijalta!" Ja näinhän se on. 

Kaikki hauska loppuu aikanaan, niin myös ensimmäinen kuvaussessio. Siirryimme jalkakäytävälle pakkamaan kuvausvaloja. Senaatintorin suunnasta ajoi ratikkakiskojen puhdistusvaunu meidän suuntaamme. Vasemmasta silmäkulmasta näimme, kuinka rekka-auto ajoi huomattavaa vauhtia yksisuuntaista väärään suuntaan, kohti samaista risteystä, jossa puhdistusvaunukin olisi tuossa tuokiossa. 

Aika pysähtyi kaksi metriä ennen törmäystä. Näen edelleenkin silmieni edessä tuon kaiken hidastettuna filminä. Siinä silmiemme edessä, muutaman metrin päässä meistä, nuo kaksi massiivista liikennevälinettä törmäsivät toisiinsa. 

KAPAU!!!

 

 Yöllinen Helsinki kaikui. 

Yöllähän ei liiku kukaan missään. Siinä me oltiin, kuvaaja ja yöjuoksija, kolhiintunut rekka ja pahan mällin saanut harjakone, jonka harja ei ollut enää siellä missä piti. Vain pelti sai nokkiinsa, henkilövahingoilta säästyttiin. 

Onnettomuuspaikka. Seisoimme tuossa kävelytien kulmassa. Rekan näkyvyys vasemmalle, harjakoneen tulosuuntaan, oli heikko Helsingin yliopiston päärakennuksen remontin vuoksi. Ehkä kuski kiinniti huomionsa meihin? Kun eihän täällä yleensä liiku ketään klo 4:30 yöllä?

Yö oli jäätävän kylmä. Menimme autoon lämmittelemään ja keskustelemaan siitä, minkä juuri näimme. Tätä kuvaussessiota olisi kummankin mahdoton unohtaa. Kun olimme saaneet sekä kroppaan että pääkoppaan ensiapua, kävimme ottamassa lisäkuvia Tuomiokirkko taustalla. 

Ilmatieteen laitoksen paikallissää näytti viimeiseen asti kylmää, mutta lumetonta sääennustetta. Saimme kuin saimmekin alkuyöstä valkoisen lumipeitteen. 

Tässä vaiheessa yötä oli ihan turha lähteä kotiin nukkumaan, vaan oli parempi aloittaa uusi päivä jo aamuyöstä. Olisin saanut kyydin duuniin, mutta halusin sulatella yön tapahtumia kirpeässä pakkassäässä kävellen. 

Olisin halunnut soittaa heti kotiin ja kertoa tapahtuneesta. Vaikka onkin upeaa, että elämässä on ihminen jonka kanssa jakaa arjen isot ja pienet tapahtumat, en kuitenkaan usko, että mieheni olisi ollut kovinkaan otettu puhelusta aamuviideltä. Annoin hänen nukkua. 

Kävelin läpi hiljaisen Kampin. Tutkailin tarkkaan jokaista jouluaiheista näyteikkunaa, nostin lenkkarin kärjellä keveitä lumipilviä ympärilleni ja yritin saada tolkkua pakastuvan kaupungin tuoksuista. Kaikkialla oli syvä hiljaisuus.

Muita haastateltavia oli yöllä kissaansa ulkoiluttava Hilkka, usein aamuviiteen maalava Rauni ja Jonna, jonka löytää öisin Helsingin observatoriosta. Valokuvaaja kehui, että mua oli helpompi kuvata kuin kissaa. Nähtyäni samassa artikkelissa edellisyön kuvauskohteen, kissan, ymmärsin vallan hyvin, mitä kuvaaja tarkoitti. 

Astuin sisään typötyhjään toimistotaloon. Valot syttyivät sitä mukaa, kun etenin toimistolla. Onneksi oli myös rauhoittavaa pimeyttä. Napautin vedenkeittimen päälle, sytytin joulutähdet ja joulukuusen valon. Sekoitin termokseen glögiä ja otin siitä ensimmäisen kupillisen. Istahdin upottavaan nojatuoliin, nostin jalkani käsinojan yli ja kertasin yön tapahtumia. Olin taas yhtä kokemusta rikkaampi. 

Pääset lukemaan Kodin Kuvalehden jutun tästä linkistä: https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/lue/ihmiset/nina-poppius-49-lahtee-lenkille-kun-useimmat-meista-jo-nukkuvat-aloitin-tavan

Illalla kotiin kävellessäni tämä oli tapahtuneesta ainoa muisto Aleksanterinkadulla.