Juoksin ensimmäisen maratonini Helsingissä vuonna 2000, silloin kun Helsinki City Marathon oli vielä elokuussa. Seuraava maraton oli samoissa kotikisoissa vuotta myöhemmin. Kun mut silloin pysäytettiin autoletkan takia, kivenheiton päässä Stadionilla sijaitsevasta maalista, päätin etten palaa tänne enää kolmatta kertaa. Tällaisilla lupauksilla ei ole kuitenkaan tapana kestää, joten palasin 20 vuotta myöhemmin takaisin pääkallopaikalle.
Ensimmäisellä maratonilla alitin kuusi tuntia. Loppuaika oli 5:12:34.
Toisella maralla alitin viiden tunnin rajan ajalla 4:42 ja risat.
Arvelin, että aika kolmannella HCM:lla olisi jotain 3:50 - 4:20 väliltä. En kuitenkaan alittanut vahvasta alusta huolimatta neljää tuntia.
Liian lyhyt väli maratoneilla
Alun perin mun oli tarkoitus juosta HCM jo viime syksynä, mutta siirsin osallistumiseni maksua vastaan tälle vuodelle. Suunnitelmissani oli, että olisin juossut Helsingissä keväällä maratonin treenimielessä, jotta olisin saanut pitkän maratontauon jälkeen kaivattua kisarutiinia. Korona-aika kuitenkin muutti suunnitelmat ja lopulta täysillä juostun Paavo Nurmi Marathonin ja HCM:n väliin jäi vain kuusi viikkoa.
Vielä joitain vuosia sitten pystyin tahkoamaan älyvapaita kisayhdistelmiä lyhyessä ajassa. Enää se ei ole mahdollista. Kisoista toipuminen vie aikaa minkä ikäisenä tahansa, mutta näin viidenkympin korvilla palautumisaikaa tarvitaan entistäkin enemmän.
Vaikka mulle olikin laadittu järkevä juoksuohjelma, jätin silti useita treenejä väliin. En tuntenut oloani normaaliksi. Ainoastaan ystäväni Satun kanssa pitkiksenä juostu HCM:n eka kiekka antoi positiivisia viboja tulevasta juoksusta. Se kuitenkin katosi nopeasti seuraavien treenien myötä. En luottanut enää kykyihini, sillä kroppa tuntui täysin vieraalta.
Hymy oli herkässä ennen starttia. Sää oli mitä mainioin maratonille. Taisi olla viimeinen kerta juoksuhameessa tänä vuonna.
Edellisten päivien tehdyillä ja tekemättä jätetyillä asioilla on iso merkitys
Jos saisin muuttaa kuluneen vuoden päivistä yhden, se olisi ollut maraa edeltävä perjantai. Garminin antamassa stressiraportissa oranssit palkit kurottelivat taivaita. Duunipäivä oli henkisesti liian rankka.
Kävin töiden jälkeen ihanalla porukalla kello viiden teellä, mutta se aiheutti myös hetkellistä sykkeen nousua. (Tästä jossain tulevista postauksista lisää). Nautiskelin teestä manteli- ja pähkinäpohjaisten herkkujen saattelemana. Vaikka pähkinät ja manteli eivät aiheutakaan mulle hengenvaarallista allergista reaktioita, kroppani joutui niistä silti koville.
Jatkossa pyrin mahdollisuuksien mukaan käyttämään liukumavapaitani maraa edeltävään päivään, jotta siltä osin kuormitus pysyy maltillisempana. Normaalisti vältän ennen kisoja kaikkea allergisoivaa ja tämän kokemuksen jälkeen olen sen suhteen entistäkin tarkempi.
Alkuryysiksestä omaan vauhtiin
Miksi, oi miksi meitä ei jaettu juoksuryhmiin, vaan kaikki starttasivat yhdestä ja samasta pamauksesta?
Tai miksi jäniksiä ei oltu ripoteltu pidemmälle matkalle lähtökarsinaan samaan tapaan kuin HHM:lla? Silloin jokaisella olisi ollut mahdollista etsiytyä suunilleen oman arvion mukaiseen vauhtiryhmään. Nyt jäimme Satun kanssa saman tien sumppuun. Vielä kun edessä oli pelkkää kapeaa väylää, ohittaminen oli mahdotonta.
Puistokadulla meidät ahdettiin kapealle kävelytielle aitojen väliin. Olin itseäni pidempien piirittämänä. Edellä juoksevan jalkapohjat iskivät polviini ja jouduin väistelemään vieressä juoksevien käsivarsia. Aloin tuntea pakokauhua ja etsin ensimmäistä aukkoa aidassa, josta pääsisin ajotielle juoksemaan. Päätin, että jos mut diskataan viralliselta (ahtaalta) reitiltä karkaamisen vuoksi, niin sitten olkoon niin.
Ensimmäisellä kiekalla käytiin Kaivarissa. Silloin 20 vuotta sitten teimme kunniakierroksen Espalla.
Muutaman kilometrin kuluttua kuulimme Satun kanssa ambulanssin äänen. Aloin miettiä, että se olisi voinut olla mulle, jos pakokauhuni olisi muuttunut paniikkihäiriökohtaukseksi. Ajatukseni jumittivat siihen ja eipä aikaakaan, kun sydämeni alkoi vetää omaa kisaansa. Tuttu, pelottava, ohimenevä vaiva, jota en onnistunut karistamaan tällä kertaa vauhtia vähentämällä. Siirryin ensimmäisen kerran tällä maralla kävelijäksi, jotta sain lukeman laskemaan 239:stä normaaliin. Päästin Satun juoksemaan omaa kisaansa.
Sain kuin sainkin oman hyvänolon vauhtini takaisin ja matka taittui mukavasti.
Mäkistä menoa
Lauttasaaren sillan jälkeen alkoi mäkijuoksijoiden unelma. Ensin Pohjoiskaaren hivutus ylös aina Maamonlahden sillalle saakka. Lenkkarit jälleen ylämäkeen Pyrkän jälkeen ja pian nousu Kaskisaaren sillalle. Ja sitten se suurin inhotukseni, Lehtisaarentien kumpare. Onneksi sain IcePowerin pisteellä helpotusta oikutteleville takareisille.
Maailman paras kyltti ja sisukkaimmat heijaajat. Toiselle kierrokselle sanan hymyä päälle oli laitettu rasti.
Nousuja osui myös viimeisille kilsoille. Keskuspuistosta ylös Auroransillalle, uusi nousu uimastadikan suuntaan ja vihoviimeinen nousu ylös Stadionille. Viimeistä lukuunottamatta nämä kukkulat ja kumpareet piti nousta kaksi kertaa maran aikana. Valitettavasti.
Tätä ei totta totisesti voi kutsua nopeaksi reitiksi. Ei ainakaan verrattuna Vantaan maratoniin, Berliiniin ja Tallinnaan.
Ilta-auringossa Pikku-Huopalahdessa
Muistin juostessani, mikä oli se toinen syy, miksen ole osallistunut HCM:lle kahteenkymmeneen vuoteen. Nimestään huolimatta maraton on kaikkea muuta kuin cityä. Reitti kulkee käytännössä suuren osan kantakaupungin ulkopuolella. Ei ole ihmekään, ettei kisasta saada vetovoimaisempaa tapahtumaa niin kauan, kun reitti on tällainen. Ymmärrän, ettei tämä ole yksin tapahtumaorganisaation käsissä, vaan tässä tarvittaisiin tahtoa myös kaupungilta.
On ollut mahtava juosta Barcelonassa, Tallinnassa, Tukholmassa ja Berliinissä. Näissä kaupungeissa maraton on päivän ajan kuningatar, jota autoilijatkin kumartavat.
Astman vaivaama
Jouduin ottamaan astmasuihkeen kolmeen tai neljään otteeseen maratonin aikana. En edes muista koska oli ensimmäisen shotin aika, mutta meno alkoi tuntua hieman huolestuttavalta jo ennen toisen kiekan alkua. Edes sykevyön repiminen paidan alta ei tuntunut auttavan.
Kiitos sille auttavaiselle liikenteenohjaajalle, joka otti pokkana hikisen sykevyöni vastaan ja tunki sen toiveideni mukaisesti reppuni uumeniin.
Mikä onni mulla olikaan, kun näin valmentajani Pasin ja Boheemijuoksija Vipen heijaamassa Baanalla. Mulla oli pahin astmakohtaus meneillään ja myönnän, että mieleni valtasi hetkellinen kuolemanpelko. Tunteet olivat päihittäneet järjen. Vipen tilannetaju oli mahtava. Otin suihkauksen lääkkeestä ja hänen läsnäolonsa sai mut rauhoittumaan. Hän puhui järkeviä, juuri niitä asioita, joita juuri sillä hetkellä tarvitsin. Sain vaihtoehtoja punnittavakseni: keskeyttäisinkö vai katsoisinko mihin kävelyhölkkä kantaa. Kävin läpi eri vaihtoehdot ja tiesin mihin kykenen. Vastaavaahan on sattunut ennenkin. Kiitos Vipen, sain koottua itseni ja jatkoin matkaa.
Toivottavasti maralla oli useita Jyrejä juoksemassa.
Kävellenkin pääsee eteenpäin
Luovutin hetkellisesti siinä vaiheessa, kun neljän tunnin ja neljän tunnin + vartin jänikset ohittivat mut. Onnistuin kuitenkin muuttamaan keljutuksen liikkeeksi. Olen pitänyt aina päätäni heikoimpana lenkkinä maratonilla, mutta tällä kerta pää kesti kuin kestikin.
Tiesin, että pääsisin ehjänä maaliin pitämällä järjen mukana juoksussa. Olen oppinut Juoksukunnossa-Anskulta, että tavoitteen voi muuttaa lennosta toiseksi. Loppukisan ajan päätavoitteinani oli uusi tilastomerkintä ja kauden toiseksi paras maratontulos. Ei yhtään hullumpia houkuttimia pistää töppöstä toisen eteen.
Kävelin, juoksin, hölkkäsin, juttelin juoksijoiden sekä heijaajien kanssa ja ennen kaikkea nautin tyrmäävän upeasta syyspäivästä. Näppäsin kuvia sieltä täältä, välillä viestittelin ystävilleni ja soitin kotiin. Halusin kuulla rakkaita ääniä. Ne auttoivat mua jaksamaan. Tiesin, että mua odottettaisiin maalissa.
Joillekin tästä alkaa seinä, mulle taas merkki siitä, että ollaan matkalla maalia kohden.
Ainahan sitä voi jossitella
Marmatin itselleni aikani vauhdinjaosta. Olisiko mun pitänyt lähteä juoksemaan 5:36 keskarilla perusmaraa, 4 tunnin alitusta? Manailin juostessa, että tulipa sitä taas oltua typerä.
Mutta mistä sitä tietää, vaikka samat ongelmat olisivat bongahtaneet silti esiin. Taustalla olevat perusfaktathan olivat täysin samat. Stressi, hidas palautuminen, vähäinen treeni maran jälkeen, liian lähekkäin olevat maratonit, astmaan johtaneet syyt ja muutamat muut kuormitusta lisäävät henkilökohtaiset seikat. Alun ahtaasta reitistä ja mäistä puhumattakaan.
Nyt jalat eivät hyytyneet, sillä ne saivat juosta myös lempivauhtiaan. Juoksun pidättely olisi saattanut saada myös ne jumiin. Kaiken kaikkiaan seison juoksutaktiikani takana.
Maraton ei kestä ikuisesti
Minuutissa on 60 sekuntia myös maratonilla. Jossain vaiheessa päätin, että kyllä mä alle 4:20 maaliin tulen. Pistin jalkaa toisen eteen ja aloin pihistää kilometri kilometriltä sekunteja. Yksi tuolta kilsalta, 20 seuraavalta.
"Onkohan nuo Bolt Arenan valot vai Bolliksen?"
"Mahtavaa, kuinka täällä heijataan juoksijoita!"
"Saakohan näitä Eltsun kentän kupeessa jaettuja Salvequickin rakkolaastareita maalissa? En halua ottaa tästä kantoon."
"Hei, kohta enää kilsa jäljellä."
Viimeinen käännös kohti Olympiastadionia: "Oi että se on kaunis!"
Vika nousu Stadionille.
Tuossahan on mun mieheni ja poikani: "Äkkiä siitä ottamaan musta kuvia!"
Olympiaportista sisään ja viimeinen spurtti. Jalat tuntuvat lentävän. "Nelosen keskarilla vikat 200 metriä, ei paha."
Maalissa 2 min 5 s marginaalilla. Se oli sitten siinä. 33. maraton. Kauden toiseksi paras maratulos.
Jos kuvaa katsoo oikein tarkkaan, voi nähdä ylimääräisen punaisen läikän lenkkareissa jalkapöydän päällä. Laitoin Hokan Carbon X2 -tossuihin tavallista liukkaamman ja ohuemman sukan. Vaikka sainkin pari hiertymää, en tuntenut niitä lainkaan juostessani. Jalat ovat saaneet sen verran paljon kyytiä vuosien mittaan, ettei pieniä haavereita edes huomaa.
Perheen poitsut kiikuttivat mulle vaihtokamat kassisäilytykseen Stadionin taakse. Harmillista, ettei siellä ollut mahdollista vaihtaa vaatteita kuin ainoastaan vessakopissa. Toki homma olisi hoitunut Uimastadionilla, mutta sinne saakka oli turha könytä, kun en ollut aikeissa käydä suihkussa kuin vasta kotona.
Poikani antoi mulle kauan kaipaamani Cokis-tölkin kouraan. Jos olisin tiennyt, ettei maalissa ole jaossa perinteistä palautusbanskua, olisin pyytänyt pakkaamaan myös sellaisen mukaan. Onneksi saimme sentään kupilliset Nescafeta. Sain pojasta kantajan maalissa saaduille patukoille, vedelle ja sipseille.
Alkoi olla pimeää, kun lähdimme Stadionilta. Sääliksi kävi niitä kuuden tunnin juoksijoita, jotka joutuivat tarpomaan viimeisen tunnin katuvalojen loisteessa. Pidän huomattavasti enemmän aamustarteista ja viimeistään klo 12 alkavista maratoneista.
Satu odotti mua myös. Hänellä juoksu oli sujunut huomattavasti jouhevammin kuin mulla. Vaikka hän oli tullut maaliin aikaa sitten, hän oli silti jäänyt ulos odottamaan maaliin tuloani. Tuollaisia ovat tosiystävät. Tsekkasimme HCRD:n sovelluksesta, josko uusi juoksututtavuutemme Elina olisi jo kohta maalissa ekalta maratoniltaan. Jäimme venaamaan häntä kuullaksemme fiilikset ekasta näin pitkästä juoksusta.
Kun olimme saaneet puettua juoksumme sanoiksi, oli aika heittää jäähyväiset Stadionille, Vielä vikat kolme kilsaa kävelyä matelua himaan illan pimeydessä ja päivä oli pulkassa.
Tässä vaiheessa mulla ei ollut enää kiire. Takana oli noin 29 kilsaa. Onneksi aurinko paistoi läpi juoksun. Loppuvaiheessa sain juosta kohti auringonlaskua.
Loppusanat
Vaikka voimakas juoksuminä ei näyttänytkään päätään näissä kisoissa, sain sen sijaan nauttia vahvasta juoksuitsetunnosta. Pidän itseäni alle neljän tunnin maratoonarina (ja olenkin sellainen), mutta vaikka maalikello näyttäisi mitä tahansa, ylitän maaliviivan ylpeänä itsestäni.
Mulle jokainen maraton on (kliseisesti) matka omaan sisimpääni. 42 kilometrin aikana voi tapahtua vaikka mitä, kuten tämäkin kerta osoitti, eikä yksikään juostu maraton ole identtinen toisen kanssa. Lopputulos on paljon enemmän kuin pelkkä loppuaika.
Kantakaupungin läpi kotiin
En ole riskien ottaja juoksukisoissa, enkä ylittänyt tälläkään kertaa asettamaani näkymätöntä rajaa. Opin lauantaisella juoksulla taas lisää itsestäni ja tiedän, missä kohtaa mun on jatkossa tehtävä muutoksia ja minkä asioiden kanssa tulee olla tarkempi. Mulla on myös useita heikkouksia juoksijana, mutta osa niistä on mahdollista häivyttää kovalla duunilla.
Nyt on aika huilata ja kunhan olen valmis, alan taas juosta. Ensi vuoden juoksukalenterissa on maratonmerkintä vain syyskuulla. Sinnehän mahtuisi toinen vaikkapa loppukevääseen. Olisikohan taas pitkän tauon jälkeen aika palata Tukholmaan?
Ei kommentteja