Neljästä viiteen juoksutreenistä viikossa on muodostunut yksi toimivan arkeni tukijaloista. Treenien värittämä arki tekee mulle hyvää muutenkin, kuin fyysisen kunnon ylläpitämisen kannalta. Tuntuu, että syön silloin järkevämmin, olen energisempi ja aivot toimivat optimaalisella teholla. Olen kekseliäämpi, luovempi, tyytyväisempi elämääni ja ehkäpä kenties myös onnellisempi.
Juoksin alkuviikosta Herttoniemestä Laajasaloon katsomaan lapseni futismatsia. Kannatti laittaa lenkkikamat päälle maisemien vuoksi, juoksu sen sijaan sakkasi pahasti. Kurvasin kentälle kolme kilsaa aikaisemmin kuin oli suunnitelmissa. Sai sai riittää sille lenkille.
Yläkuva Laajasaloon vievän sillan alta, tässä kuvassa tunnelmia syksyiseltä Tuorinniemen uimarannalta.
Tämän lepojakson aikana mun on ollut vaikea selvitä arjen mukanaan tuomista haasteista. Räjähdän helpommin kuin yleensä ja ärsyynnyn sellaisistakin asioista, jotka antaisin normaalisti mennä yhdestä korvasta sisään ja ravistelisin toisesta ulos ilman sen kummempaa reaktiota. Organisointikyky sakkaa, eikä työteho ole parhaimmasta päästä. En saa kotona mitään aikaiseksi. Pienistä ja jopa mitättömistä vastoinkäymisistä tulee pilvenpiirtäjän kokoisia. Kieli menee solmuun jopa suomeksi, eikä muita kieliä kannata yrittää kuin pakon edessä.
Kropan lisäksi mieli on ollut tosi väsynyt. Olen parannellut molempia nukkumalla ja vasta nyt alkaa tuntua siltä, että olen yöunien jälkeen virkistynyt. Jaksan jo lukea aamun Hesarin ilman, että jätän jokaisen aloittamani artikkelin kesken. Enää mun ei tarvitse myöskään kelata kuuntelemaani äänikirjaa takaisinpäin aina vain uudestaan ja uudestaan, kun keskittymiskykyni on taas kerran herpaantunut.
Olen jättänyt lenkkejä väliin, sillä en ole tuntenut itseäni vielä valmiiksi lenkkipolulle. Niiden muutaman juostun lenkin jälkeen olen ollut vahvasti sitä mieltä, että jos en tietäisi miltä juoksu voi parhaimmillaan tuntua, jättäisin näiden räpiköintien jälkeen juoksun sikseen.
Herkuttelun suhteen olen elänyt kuin pellossa nämä viikot. Ryhtiliike olisi paikallaan, mutta vasta eilisen lenkin jälkeen sain käännettyä pääkoppani kompassin oikeaan suuntaan. Siihen tarvittiin onnistunut lenkki. Sellainen, joka muistutti edes kaukaisesti niitä kuluneen vuoden parhaita treenejä. Eilinen sumun keskellä juoksentelu loi uskoa siihen, että palauttelujakso alkaa olla pian ohi.
Kroppa ja mieli kiittävät, kun saan alkaa taas juosta normaaliin tapaan. Myös itseni kiukkuisesta ja juoksemattomasta versiosta kärsineet tulevat taputtamaan innoissaan, kun pääsen taas kiinni normaaliin juoksurytmiin.
Ei kommentteja