Nukahdin eilen ratikassa. Tupluurit eivät ylittäneet kanssamatkustajien huomiointikynnystä, sillä samalla linjalla nähdään varmasti alati arjen tai väkijuomien väsyttämiä. En missannut nokosten takia pysäkkiäni, mutta Pitkäsilta ja Hakaniementorin tohina jäivät tällä kertaa näkemättä.
Pitkät kisat ovat todistettavasti kuluttavia, eikä maratonin mittaiselta matkalta toipumista voi nopeuttaa poppaskonsteilla. Sen sijaan palautumisen voi sössiä palaamalla liian pian juoksun pariin, ottamalla toimintatunteja yöunista ja unohtamalla ruokailut.
Rajoitan edelleenkin kofeiinin saantia, sillä ferritiinitaso on tuskin noussut maratonin ansiosta.
Parantava uni
Mua ei yllätä, että uni on maistunut tavallistakin paremmin maratonin jälkeen. Kroppa palauttaa nukkuessa säätöjä maratonia edeltävään tilaan ja yö yöltä olo alkaa tuntua enemmän omalta itseltäni.
Pari ensimmäistä yötä meni heräillessä, sillä jokainen nukkuessa tehty kääntyminen sai reidet huutamaan. Nukuin viime yön sikeämmin kuin kuukausiin ja heräsin 10 tunnin yöuniltani vain hetkeä ennen herätyskellon pirahdusta.
Nestettä...
Aloitin nesteytyksen saman tien maaliin päästyäni. Join pahimpaan janoon pari urheilujuomamukillista ja heitin kyytipoikana perään vettä saman verran. Hotkaisin hetkessä maalissa saamani pari kaurajogurttia sekä goodie bagistä löytämäni palautusjuoman. Jatkoin illallisella vedellä ja alkoholittomalla oluella. Samaisilla eväillä menin junamatkankin. Kotona jatkoin vesi- ja limulinjalla ennen myöhäistä nukkumaanmenoa.
Laskujeni mukaan join maratonin jälkeen nelisen litraa nestettä. Arvatenkin mulla oli naseva nestehukka, ainakin siitä päätellen, ettei nesteillä ei ollut mitään kiirettä poistua elimistöstäni.
Sunnuntain mittaan siirryin normaaliin juomarytmiin, mutta välillä janon tunne pääsee silti yllättämään. Onneksi vesikraana on aina lähettyvillä töissä ja kotona.
... ja energiaa
Yleensä mun ei tee mieli ruokaa maratonin jälkeen, mutta tällä kertaa sitä ongelmaa ei ollut. Kävimme ravintola Tintåssa juhlistamassa Pasin enkeleiden juoksuja. Pizza katosi hetkessä lautaselta ja jatkoin syömistä kotiin päästyäni. Seuraavana aamuna ruokahalua oli vaikka muulle perheelle jakaa ja normiaterioiden lisäksi söin tavallista useammin välipaloja.
Sunnuntaina nukkumaanmennessä tuntui siltä, että vatsassa olisi ollut banaanin mentävä aukko. En kuitenkaan jaksanut nousta ylös sängystä maratonin väsyttämillä reisilläni.
Pidän visusti kiinni runsaasta aamiaisesta, monipuolisesta lounaasta ja iltapäivän välipalahetkestä. Saan pidettyä niillä palautumista hyvin yllä. Töiden jälkeen syön kotona tuntemusten mukaan. Usein maitoon valmistettu puuro mustaherukoilla, runsas salaatti tai munakas riittävät mainiosti. Jos eivät, lisään vielä yhden pienen aterian, joka takaa hyvät yöunet.
Löysäilyä, ei juoksua
Niin kauan, kun maraton tuntuu jaloissa, on helppo pysyä paikoillaan. Mara on ollut tiivisti läsnä kivistävinä reisilihaksina. Kykenin nousemaan ja laskeutumaan portaita jo heti kisan jälkeen, mutta kyllähän kävelytyylini on ollut lähempänä letkeää löntystelyä kuin rytmikästä tykitystä.
Kun mun olisi pitänyt ottaa maanantaiaamuna muutama juoksuaskel ratikkaan, yritys jäi alkutekijöihinsä. Kuski taisi huomata kasvoistani heijastuvan sensuroimattoman kipusäteilyn ja jäi ystävällisesti odottamaan. Avasi ovenkin valmiiksi.
Illalla hoidimme poikani kanssa yhdessä lihaksiamme. Kylmägeelipussi siirtyi mulle, kun lapseni oli saanut annettua sillä kyytiä lihaskrampeilleen. Hoidin reisien lisäksi nivusia, joiden kipu on ihan uusi tulokas tälle juoksukaudelle. Alkukeväästä ne kiusoittelivat hieman, mutta sain ne levolla ja venyttelyllä kuntoon. Nivuset alkoivat ilmoitella itsestään jo lauantaisen maratonin ensimmäisellä kiekalla, mutta en katsonut tarpeelliseksi keskeyttää sen vuoksi.
Tänä aamuna huomasin, että kipu niin nivuksissa kuin reisissäkin oli kadonnut. En kuitenkaan rynni lenkille, sillä palautuminen on vielä kesken. Maratonilla hankkimani lihasrepeämät eivät ole vielä parantuneet.
Maltillista kävelyä mahtuu joka päivään, mutta kuljen työmatkat julkisilla ainakin toiseen suuntaan ja tarvittaessa jopa ne kuuluisat pari pysäkinväliä. Loppuviikosta siirryn pyörän satulaan ja yritän houkutella lapset kanssani uimastadikalle viikonloppuna.
Ostin itselleni Stockan alennusmyynnistä Efva Attlingin korun "Take no shit". Se on odottanut pöytälaatikossa maratonpäivää. Ajattelin, että saisin joka tapauksessa mitalin kaulaani, tapahtui mitä tahansa.
Haavojen parantelua
Jos unohtaisin mainita viikonloppuna juostusta maratonista päivittäin tapaamilleni ihmisille, pääsisin kertomaan siitä viimeistään silloin, kun multa kysellään kaulalla olevasta ruhjeesta. Liian löysällä ollut juoksureppu viilsi ihoon aika vaikuttavan jäljen. Juoksuhameen reuna taas nirhaisi alaselkään aikamoiset naarmut.
En saanut tällä maratonilla mustuneita varpaankynsiä tai rakkoja, mutta iltin alle päässyt hiekka teki ilkeän hiertymän jalkapöytään. Parantelen näitä kaikkia matkamuistoja pitämällä niitä puhtaina ja rasvailemalla tarvittaessa.
Heinäkuisen pitkiksen määränpäänä oli Tammisto. Nautimme mieheni kanssa ansaitut jädet Adidaksen Outletin ulkopuolella. Varmasti syön tänäänkin vielä yhden jäden, kunhan perheen poitsut tulevat himaan futiskentältä.
Palaan treenin pariin, kunhan saan kroppani kuntoon ja tasapainoon. Tälle viikolle valmentajani Pasi on merkinnyt pelkkää lepoa ja ensi viikolla aloitamme varmaankin hiljalleen kevyellä treenillä. Jos vähänkin epäilen kuntoani tai olen superväsynyt, lykkään aloitusta parempaan hetkeen.
Ei auta heittää täysiä tehoja päälle, vaikka seuraava kisa onkin jo kuuden viikon kuluttua. Jos en ole palautunut kunnolla, niin eipä ole myöskään (vahvaa) pohjaa, jonka päälle aletaan rakentaa yhtään mitään. Ja eihän tässä ajassa muutenkaan mitään taikatempuja saada aikaiseksi. Varsinainen työ on tullut tehtyä kovien pakkasten ja hiipuvan helleaallon välissä.
Ei kommentteja