32. maraton: Kova työ ja sisukkuus palkittiin – Paavo Nurmi Marathon 2021

Kuusi kuukautta sitten, kun aloitimme Juoksukunnossa-blogia kirjoittavan Anskun kanssa Pasin parivalmennuksessa, asetin itselleni tavoitteeksi maagisen kolmen ja puolen tunnin alittamisen maratonilla ennen kuin täytän 50 vuotta. Eilen maalikello pysähtyi 19 minuuttia haaveaikaani myöhemmin. En ole kuitenkaan pettynyt, kaikkea muuta. Olen onnellinen ja ylpeä saavutuksestani, varsinkin, kun noihin vajaaseen neljään tuntiin kiteytyi se kaikki, minkä takia juoksen. Kahden vuoden mittaisen maratontauon jälkeen muistin taas mikä maratoneissa kiehtoo ja miksi se on päämatkani. 

Siirsin viime vuonna kaikki marat tälle vuodelle, syynä vallitseva koronatilanne. Vaikka koronan tiukka rutistus ei otakaan hellittääkseen, päätin silti lähteä Turkuun juoksemaan. Korona-aika on ollut ristiriitaisuuksien aikaa ja tämänkin päätöksen voi laittaa sen piikkiin. Tosin eroavaisuuksiakin viimevuotiseen löytyy. Sain heinäkuun alussa toistamiseen mustelman olkapäähäni ja sen päälle laastarin. Elimistöni sai todistettavasti samalla uuden annoksen AstraZeneca-eliksiiriä. Vaikka rokote ei olekaan kaikelta pelastava, uskalsin silti ottaa tämän itselleni ison askeleen. 

Perinteeksi muodostuneet juoksumessut järjestettiin tälläkin kertaa Anni Liukan Insta-tilillä @anniliukka. Messut valtasivat perjantaina ja lauantaina myös Hansakorttelin. 

Juoksukuplassa on hyvä olla

Yleensä perhe seuraa mukanani yön yli kestäville maratonmatkoille. Tällä kertaa jätin heidät suosiolla kotiin, sillä halusin omistautua kisoja edeltävän vuorokauden verran itsekkäästi pelkälle maratonille. Isä ja tytär saivat aimo annoksen yhteistä aikaa ja poika nautti olostaan kaverinsa mökillä. Kaikilla oli siis hyvä olla. 

Juoksukupla oli täynnä pelkkää juoksua siitä lähtien, kun pääsin Hansakorttelissa pidetyille Juoksumessuille. Oli mahtava treffata innokkaita juoksijoita ja jutut jatkuivat vielä myöhemmin Aurajoen varrella, kun olin katsomassa kisaviikonloppuun kuuluvan kympin juoksijoita ja siellä erityisesti Boheemijuoksija-Vipeä.

Vaikka päivään mahtui paljon jutustelua, naurua ja ihmisiä, olin kuitenkin tavallista pidättyväisempi. Ajatukset olivat vahvasti seuraavassa päivässä. Vetäydyin hotellihuoneeseeni säätämään ja tekemään suklaavanukasvertailua. Ilman suklaavanukastankkausta maratonista ei tule mielestäni mitään. Meillä kaikilla on omat hassut tapamme ennen kisoja. 

Pääsin (tai jouduin?) kuvattavaksi lenkkareiden test running -tapahtumassa. 

Sigge-suunnistusta alkulämmittelynä

Aamulla ei olisi tehnyt enää mieli syödä mitään, mutta pakotin alas höttöbriossisämpylän ja kaurajogurttia riisimuroilla. Kahvia kului useampi pieni kupillinen, mutta tulihan sitä oikeaakin nesteytystä appelsiinimehun muodossa. 

Jutellessani samassa hotellissa yöpyneen juoksuystäväni Satun kanssa niitä näitä, unohdin hetkeksi muutaman tunnin kuluttua koittavan startin. Se tuntui kaivatulta breikiltä, sillä jännitys oli kasvamassa aivan liian suureksi. Brekun päätteeksi pidimme hauskaa kiertämällä hotelliketjun maskottisuunnistuskierroksen. Saimme siitä päivän ensimmäiset palkinnot, Pectus-askit. Voi sitä iloa!

Kolmikko kasassa

Jokaiseen maratoniin liittyy omat kommervenkkinsä, niin myös tähän. Huomasin pari viikkoa sitten, etteivät silmäni kestä piilareita. Pidin silmälasikuurin ja jännitin, josko joutuisin juoksemaan rillit päässä. Piipahdin Juoksumessuilta pikaisesti kauppakeskuksen loistavan palvelun Synsamissa. Ostin mukaani kosteuttavia silmätippoja ja sain vaihdettua juoksurilleihini silikoniset nenätyynyt. Ne pysyisivät ainakin paikoillaan, jos joutuisin niiden varaan seuraavana päivänä. Optikko rauhoitteli mun silmäpaniikkiani ja niinpä uskaltauduin testaaman linssejä maratonaamuna. Ei kipua, eikä mitään muutakaan huolestuttavaa. Niillä sitten mentäisiin!

Ansku saapui Turkuun kisa-aamuna ja siitä alkoikin iloinen sähellys ja kohellus. Miten ihmeessä aivokapasiteetti pieneneekään mitä lähemmäksi starttipistoolin laukaisua tullaan? Samalla kun Ansku rullaili lihaksia, mä availin ja suljin matkalaukkua. Meillä kaikilla on omanlaisensa rituaalit ennen kisaa. 

Kaatosade alkoi juuri ennen kuin oli aika lähteä kisapaikalle. Menomatkaksi heitin tuulitakin päälle ja sain sitten vääntää siitä vettä, kun pääsimme viimein sateensuojaan Paavo Nurmi Stadionille. 

Fiilikset ennen starttia

Olen ollut tosi epävarma itsestäni maratoonarina viime aikoina. Heinäkuun helteillä tehdyn maratoonarin tasotestin mukaan sen hetkinen maratonennusteeni oli neljä sekuntia vaille neljä tuntia. Kuvittelin sen olevan aivan jotain muuta. Testillä saatiin uudet sykerajat, mutta sykkeiden mukaiset vauhdit eivät olleet linjassa kevään ja alkukesän aikaisten treenivauhtien kanssa. Laktaatit olivat pahasti koholla ja syitä siihen voi vain arvailla. Epäilen vahvasti matalaa ferritiiniä ja helteisiä öitä suurimmiksi syyllisiksi. Palautuminen takkuili, kun uni oli keveää ja hikistä. 

Pasi muutti hieman treenin painopistettä ja mittasin häneltä saadulla lainalaitteella laktaatteja säännöllisesti. Mittaukset osoittivat, että pääsin yli pahimmasta aallonpohjasta, mutta oli kuitenkin henkisesti haastavaa valmistautua maratonille, kun ei ollut minkäänlaista osviittaa siitä, mihin kykenen ihan oikeasti. 

Taisin olla aika mahdoton negatiivisten ajatuksieni kanssa, pahoittelut siitä kaikille asianosaisille. Onnekseni sain kokeneemmilta ja mut hyvin tuntevilta järjen sanoja, jotka saattoivat mua maratonilla eteenpäin:

Vahva pk-pohja vie sut maaliin!

 

Vaikka olo oli samanlainen kuin ensikertalaisella, mun piti vain luottaa itseeni ja mratonkokemuksiini. Tämä on tuttua, vaikka tauko edellisestä kerrasta onkin kasvanut turhan pitkäksi. 

Vielä viimeiset sähellykset ennen lähtöä (olimme väärässä karsinassa!) ja sitten pääsimme matkaan. 

Musiikilla vai ilman?

Lähtöä ei voinut sanoa järin koronaturvalliseksi. Vaikka lähtöviivalla olisikin pitänyt etäisyyttä muihin, olimme kasassa viimeistään sadan metrin kohdalla olevan jättikokoisen lätäkön kohdalla. Edellä juosseet tekivät äkkipysähdyksen sen laidalle ja siinä samassa liuta muita juoksijoita oli kirjaimellisesti iholla. Juoksin lätäkön läpi ja taisin samalla kastella myös muita (anteeksi!). Muita vaihtoehtoja ei ollut, sillä mun oli päästävä alta pois. Olin hetken verran huolissani siitä, miten voisin juosta märissä sukissa ja lenkkareissa, mutta huoli oli aivan turhaa. Ei hiertymiä eikä hankausta. 

Otin taas kerran pienoisen riskin lenkkareiden suhteen. Kävin noutamassa kisaviikolla uudet Carbon X2 -tossut Hokan varastolta. Pari reipasta kymmenminuuttista riitti testijuoksuksi. Oman teoriani mukaan tossuja ei tarvitse sen kummemmin ajaa sisään, ainakaan jos on tuttu malli. Ja olinhan mä juossut jo ykkösversion tappiin saakka. 

Jouduin ostamaan hätäpäissäni uudet juoksukuulokkeet ennen maratonia, sillä lempikuulokkeeni saivat takkiinsa edellisviikon kaatosateesta. Uudet Jabrat sulkevat liikaa ympärillä olevia ääniä pois, mutta vaihtoehdot olivat vähissä. Joko omassa äänikuplassa musiikilla tai täysin ilman musiikin tuomaa energiaa. En uskaltanut antaa pääni sisäisille äänille valtaa, joten valitsin olla puolikuuro. Biiseihin keskittyminen piti pääni tyhjänä turhista ajatuksista suurimman osan matkaa. 

Täydensin poikani kanssa juoksumusalistaa torstai-iltana. The Minionsien Universal Fanfare sai alkumatkasta hymyn huulilleni. Tätä puoliminuuttista olisi pitänyt ripotella useampikin listalle. 

Yhdessä ystävän kanssa

Arvelin, että voisin roikkua ainakin alkumatkan Satun vauhdissa. Tiesin, että hän on jäätävän hyvässä kunnossa ja saisi viimein kolmosella alkavan loppuajan. Kadotin hänet kuitenkin jo heti alkurytäkässä.

Turun linnan luona korvissani alkoi soida Dancing Queen ja siinähän hän sitten olikin, aivan edessäni. 

Liityin Satun seuraan ja taivalsimme yhdessä aina puolimaratonin rajapyykille saakka. Olimme hiljaa ja pidimme vauhtia yllä. On niin paljon helpompi tsempata itseään eteenpäin, kun on samaa vauhtia juokseva frendi rinnalla. 

Olin jo ehtinyt unohtaa Ruissalon kumpuilevan maaston. Silti hiekkaosuudet tuntuivat nousujakin pahemmalta. Asfaltilla sentään askel rullaa, hiekka taas on... hiekkaa. 

Luureissa pauhasi Straight Outta Compton samalla kun ohitimme ylämaankarjalauman. Pari niistä jaksoi olla laiskan kiinnostuneita juoksijoista, mutta muut käänsivät häntäpuolen maratoonareille. Biisi ja juoksuympäristö eivät olisi voineet olla kauempana toisistaan. 

Ruissalosta uusi kiekka satama-alueen läpi kaupunkiin:

Onneksi tänne ei tarvitse tulla enää kuin kerran.

 

Puolikas aikaan 1:51:43. Keuhkot alkoivat oikutella. 

Mulle merkitsi hurjasti se, että juoksuvalmentaja Pasi Päällysaho oli kannustamassa valmennettaviaan reitin varrella. Hän näpsi meistä, Anskusta, Satusta ja musta, samalla kuvia. Vasemmasta alakuvasta tyttäreni totesi: "Tuo näyttää kidutukselta." Kuten huomaat, meidän perheessämme maratoneista puhutaan realistisesti ilman vaahtokarkki-, pilvenhattara- ja sateenkaarikuorrutusta.

Matka jatkuu

Keuhkoni eivät ole päästäneet mua helpolla viimeisen puolentoista vuoden aikana. Ennen maratonia jouduin ottamaan kortisonipillerikuurin, joten osasin varautua juoksuun oikealla tavalla. Astmapiippu oli mukana juoksurepussa varmuuden vuoksi. Eräs kisatoimitsija kaivoi sen mun reppuni kätköistä 22 kilsan kieppeillä (kiitos avusta!), otin pari suihkaisua ja jatkoin matkaa. Ensiapu auttoi. Sain taas Satun kiinni. 

Mieheni oli seurannut huolissaan tätä kisan hitainta pätkää kotoa käsin, mutta oli ilokseen huomannut, että pääsin taas vauhtiin. Totta tosiaan oli haastavaa halkoa vastatuulta väsyneillä jaloilla ja harhailemaan päässeillä ajatuksilla. Sain lopulta koottua itseni ja muistin, että mähän olen oikeasti juoksukone. Onneksi juoksukaverini Frans sattui puolisonsa ja lehmäkellon kanssa juuri tuohon saumaan. Sain heiltä kaivattua tsemppiä ja energiaa. Pistin autopilotin päälle ja annoin mennä. 

Kamppailua ja erävoittoja

Sade oli loppunut jo lähdössä, välillä aurinko lämmitti, sitten juoksimme taas pilvien alla. Koko ajan tuuli puhalsi, välillä voimalla, välillä vain hieman hameenhelmaa heilauttaen. Tiemme Satun kanssa erkanivat ja tajusin, että mun on selvittävä tästä yksin. Tiesin, että pääsisin maaliin, kunhan mitään sen pahempaa ei tapahtuisi. Oikea takareisi oli kummitellut 14 kilsasta lähtien. Miksi se ei kestäisi loppuun saakka? 

Kaipasin reitille Tallinnan maratonilta tuttua Ice Powerin suihkutuspistettä. Koskapa sellaista ei ollut, juoksin mahdollisimman monen lätäkön läpi. Jalat saivat virkistystä ja osa vedestä roiskui jäähdyttämään reisilihasta. Tämä oli sarjassa tee-se-itse-köyhän-miehen-kylmähoito. Fyysistä helpotusta siitä tuskin sai, mutta henkiselläkin laastarilla on merkityksensä. 

Vauhti oli vakiintunut notkahduksen jälkeen 5:30 - 5:40 haitariin. Juomapisteillä meni aina vaan enemmän aikaa, sillä tuplasin juomani vesimäärän. Vatsastani tai nesteiden imeytymisestä mun ei kuitenkaan tarvinnut olla huolissani. Vatsani valmistelu koitokseen osui kerrankin nappiin, eikä matkan aikana tullut liiemmin energiakuoppia. Otin yhden kokonaisen tai hieman vajaan Chimpanzee-geelin joka toisella juomapisteellä, enkä tavallisuudesta poiketen alkanut edes ajatella ruokaa. Tätä hyväksi havaittua reseptiä pitää käyttää jatkossakin. 

Kun otin toistamiseen suihkeen astmapiipustani ja tunsin nivuksissa särkyä, keskityin niihin ruumiinosiin, jotka toimivat moitteetta:

Mulla on vahva sydän. Se jaksaa. Mulla on rautainen vatsa. Se kestää. 

 

Hoin tätä uudestaan ja uudestaan. Valitettavasti se ei peittänyt alleen jäykkien jalkojen ulinaa, mutta antoi mulle silti voimaa jaksaa eteenpäin. 

Maratonin jälkeen parhaassa seurassa: Vipe, Pasi, Satu, minä ja Ansku

Sehän on vain maratonin mittainen matka

Suurin muutos, jonka kuluneet kaksi vuotta ovat tuoneet tullessaan, on suhtautuminen kuningasmatkan pituuteen. Se on ollut mulle miltei aina vain maratonin mittainen matka. Raskas, mutta silti päihitettävissä. Mitä lähemmäksi Paavoa tultiin, sitä tietoisemmaksi tulin itse matkan pituudesta. Se on 42 kilometriä ja risat. Kauniaisiin ja takaisin sekä lisäksi pitäisi juosta vielä peruslenkki siihen kylkeen. Tai lähtisinkö juoksemaan kotoa Järvenpäähän? No en. Silti sekin on mitaltaan (reitistä toki riippuen) sen samaisen 40 ja risat. 

  Saadakseni matkan pituuden pois päästäni, jaoin reitin osiin: kaupunki, linna, satama, Ruissalo, satama, linna, kaupunki ja sama uusiksi. Kilometripylväät rytmittivät juoksua ja tarkistin niistä kulloisenkin vauhdin. Kyltteihin merkityt lukemat eivät kuitenkaan herättäneet sen kummempia tunteita suuntaan jos toiseen. 

Viimeisten kahdentoista kilometrin aikana aloin juhlia jäljellä olevia kilsoja. 

Wau! Enää 12 kilsaa! Mahtavaa! Enää kahdeksan!

 

En tuhlannut ajatuksia sille, kuinka paljon olin jo juossut. Se oli takana, mennyttä, ja mä olin menossa eteenpäin. Vahvasti kuin kone. Pää tyhjänä. 

Ystävykset maalissa

Tarvitseeko mun sittenkään?

Jossain vaiheessa käveleminen alkoi kiehtoa juoksua enemmän. Otin yhden kävelyaskeleen, sitten toisen. Luureista alkoi kuulua Kung Fu Fighting, biisi, jonka poikani halusi lisätä juoksulistalle. 

Tajusin, että vaikka juoksenkin vain itselleni, mulla on takapiruina rakkaita ihmisiä, jotka ovat antaneet oman panoksensa tähän juoksuun. He ovat joustaneet, antaneet harrastukselleni tilaa, ovat ymmärtäneet sekä ovat olleet tukenani ja kannustaneet. He eivät ole heittäneet hanskoja tiskiin missään vaiheessa, eivätkä ole kyseenalaistaneet juoksumääriäni. Juoksin tavallaan myös heille. Oli mun vuoroni tehdä parhaani. En saanut luovuttaa vain siksi, että kävely on mukava tapa liikkua eteenpäin. 

Asetin tavoitteekseni olla maalissa ajassa 3:49, jotta mun ei tarvitsisi saada neljättä tai viidettä (kuka näitä muistaa?) 3:51 alkavaa loppuaikaa maratontuloksiini. Aikaa olisi riittävästi, mutta himmailuun ei ollut tuhlata yhtäkään minuuttia. Kävely ei näin ollen ollutkaan enää vaihtoehto.

Pistin biisin kovemmalle ja jatkoin juosten. 

I know it's a little bit frightening 
Oh, but it's so enlightening
For the battle of the fists
Comes the battle of the mind
When you don't know who you are
Just look inside
Come on
When we moving to the flow
We always gonna win
For the power that you know
Make sure you let it in
Everybody was Kung Fu fighting

Maalissa

Tungin kuulokkeet juoksurepun taskuun viimeisten kilometrien ajaksi, jotta pääsin nauttimaan katsojien tsemppauksista. Toiseksi viimeinen kilsa tuntuu aina via dolorosalta. Vikat 200 metriä ovat kisan pisimmät, ja erityisesti silloin, kun ne juostaan lievään ylämäkeen, kuten Paavolla. Sain puristettua itsestäni vielä jonkinlaisen spurtin ja olin maalissa. 

3:49:28. Ei enkka, mutta sentään toiseksi paras aikani maratonilla. Olin ratketa onnesta!

Aloin kyynelehtiä, kun kuulin voittaneeni oman ikäryhmäni naiset. Sitten aloinkin odotella Anskua ja Satua maaliin pulisten samalla muiden juoksijoiden kanssa. Huoli erityisesti Satusta oli kova. Mitä hänelle oli tapahtunut?

Ystäväni tulivat maaliin miltei peräkkäin. Ansku ikäryhmämme kolmosena, Satu oman ikäryhmänsä ykkösenä. Ei hullumpi päivä meitä kaikkia valmentavalle Pasille. Satu oli saanut tutun selkäkivun riesakseen, mutta siitä huolimatta hän juoksi sisukkaasti itsensä alle neljän tunnin maratoonariksi. 

Voi sitä mitalien kilkatusta ja kalkatusta, kun siirryimme pesulle ja sieltä hotellille hakemaan kamamme. Yleensä en mitaleista sen kummemmin perusta, mutta onhan tuo kulta tosi hieno saavutus. Laitan sen talteen samaan laatikkoon ala-asteen juoksu- ja hiihtokilpailuista saamieni palkintolusikoiden kanssa. 

Merkittävimmät urheilusaavutukseni eivät vie paljoakaan tilaa, mutta säilyvät silti muistoissa aina. Ammennan niistä silloin, kun usko itseeni on nollissa tai mikään ei tunnu sujuvan. Voi kuinka olisinkaan tajunnut etsiä niistä voimaa tällekin juoksulle.

Seuraava etappi

Olen kadottanut maratonrutiinin liian pitkäksi venyneen tauon vuoksi. Olen saanut nyt heräteltyä kroppani ja mieleni takaisin maratontaajuudelle. Vaikka into uudelle maratonille onkin kova, siirsin suosiolla syyskuisen Tallinnan maratonin ensi vuodelle ja keskityn palautumiseen. Laitan ylimääräisen arkiliikunnankin jäihin, jotta kroppani saa ansaitsemansa levon. 

Viime vuodelta siirtämäni Helsinki City Marathoniin on enää kuusi viikkoa aikaa. Ajattelin vielä eilen, että juoksen sen ylipitkänä pitkiksenä. Aamulla herätessäni tavoitteeni olivatkin jo aivan toisella tasolla. Maratonmuistojen kultaamiseen ei todistettavasti tarvita näköjään kuin yksi yö. 

Kun olet päässyt tänne asti, niin lukaisepa samalla Anskun fiilikset Paavo Nurmi Marathonilta: https://www.juoksukunnossa.fi/kolmen-mantran-maraton-paavo-nurmi-marathon-2021/