Tässä vaiheessa treenikautta pitkiksen mitta on venytetty 28 kilometriin. Ajallisesti se tarkoittaa kolmen tunnin hölkkäilyä omia ajatuksia, äänikirjaa tai lintujen laulua ja autojen pärinää kuunnellen.
Outoa kyllä, pitkä lenkki ei ole koskaan ollut mulle se viikon verran kaivattu treeniviikon kohokohta, vaan lähinnä pakollinen paha, joka nyt sattuu kuulumaan maratonharjoitteluun. Syyt tähän ovat selvät:
- Juoksen miltei aina yksin.
- Helsingin kantakaupunki on pieni. Reitti menee pakostikin isojen, tylsien teiden reunustaa, ainakin jos lähden lenkille kotiovelta.
- Pitkis vie tosi ison siivun perheen yhteisestä ajasta.
Viime sunnuntain lenkillä päätin haastaa itseni ja tehdä lenkistä parhaan aikoihin.
Helsinkiläiset ovat puheliaita
Edellisillan Suomi–Tanska -ottelu oli vielä kovasti pinnassa, kun lähdin juoksemaan. Illan juhlimisesta oli myös merkkejä siellä täällä reitin varrella. Mitä pidemmälle aamu eteni ja sade laantui, sitä enemmän ihmisiä alkoi liikkua samoissa maisemissa. Oli muita lenkkeilijöitä, aamu-uinnilla kävijöitä ja kahvittelijoita. Vaaliuurnilla taisi olla myös aikamoista kuhinaa.
Aika monen kanssa tuli toivoteltua hyvät huomenet ja juteltua muutama sana jännittävän matsin kulusta. Muut päivänpolttavat puheenaiheet liittyivät vaaleihin (oletko jo äänestänyt?) ja upeaan kukkaloistoon.
Lasteni koulu oli yksi äänestyspaikoista. Oma äänestyspaikkani olisi ollut vanhalla ala-asteellani Kaisaniemessä. Olin kuitenkin hoitanut äänestyksen alta pois City-Centerin uumenissa hyvissä ajoin ennakkoäänestyksen alkupäivinä.
Huomasin aika pian, että vaikka juoksinkin yksin, en missään nimessä ollut yksinäinen. Tuntui siltä, kuin koko Helsinki olisi ollut parhaimmillaan, niin ihmiset kuin luontokin. Sateesta huolimatta tai kenties juuri sen takia.
Tästä puusta mulla on varmasti jo kymmenittäin kuvia eri vuodenaikoina. Taustalta pilkistää Harakka.
Myös vaatetukseni sai kommentteja. Eräskin rouva epäili, että kannatan värieni puolesta Suomea (valkoinen tuulitakki ja sininen juoksuhame) ja Ruotsia (keltaiset sukat). Marjapuuron värisiä lenkkareitani hän ei oikein osannut yhdistää mihinkään.
Kaikkea muuta, paitsi tylsää
Ratkaisin reittiongelman sillä, että juoksin koko lenkin "omalla takapihallani". Kymmenen kilsaa juostuani käväisin himassa juomassa ja vessassa, mutta muuten juoksin siksakkia lähinnä Kaivopuistossa, Ullanlinnassa ja Eirassa.
Ratkaisu oli mitä parhain. Mieltäni ei vallannut missään vaiheessa epätoivo siitä, kuinka pitkä matka mulla on vielä juostavana. Tuo ajatus kun hiipii mieleeni aina vaikkapa Hertsikassa, Arabianrannassa tai Kuusisaaressa yksin lenkkeillessäni.
Juoksin sinne, minne nenä näytti. Tai jos se suunta oli jo koluttu, käänsin pään suuntaa. Tällainen siksak ei ole mulle mitään uutta. Olenhan mä ennenkin juossut puolimaratonin mittaisia lenkkejä pelkästään Ullanlinnassa ja Punavuoressa. Varsinkin yöjuoksukohteena kyseinen alue on yksi Helsingin parhaista keskustan ja Kruununhaan ohella.
Vaikka olenkin luuhannut näillä kulmilla pienen ikäni, en kyllästy näihin maisemiin ikinä. Kuvassa taustalla, puiden katveessa, on entinen lukioni.
Kuvia kännykkä pullollaan
Oli siistiä juosta taas kännykamera käden ulottuvilla. Olen jo pidemmän aikaa keskittynyt vain juoksemiseen, eikä mulla ole ollut halua pysähdellä jubailemaan tuttujen ja tuntemattomien kanssa, saati kuvaamaan. Nyt tämäkin sai muuttua.
Yhdysvaltojen lähetystön kohdalla kuvaaminen on ehdottomasti kielletty, mutta pysähdyin silti ja kaivoin kameran esiin. Käänsin selkäni lähetystölle, mutta ennen kuin ehdin valita kuvauskohdetta tien toiselta puolelta, mulle tuli aivan järjetön kiire paeta paikalta.
Vaikka USA:n lähetystöä kiertääkin vankka aita ja ikkunoissa on jykevät kalterit, paras reviirin puolustaja oli tällä kertaa pesäänsä puolustava lokkipariskunta. Pakokauhu ei ollut kaukana siinä siipien suhinassa ja täsmähyökkäyksissä. Yritin olla ajattelematta nimeltään tuohon hetkeen sopivaa kauhuleffaa.
Kukaan ei edes osannut kaivata aamuvirkkua lenkkeilijää
Myönnän, että lenkki vei kaikkine pysähdyksineen reilusti kauemmin, kuin tuon kolmen tunnin verran. Siitä huolimatta perheen yhteisen sunnuntainvieton aikataulu ei kärsinyt pätkän vertaa. Lähdin lenkille jo siinä vaiheessa, kun muut vielä nukkuivat. Olisin toki mieluusti itsekin kääntänyt herätyskellon vaimentamisen jälkeen kylkeä, mutta tällä kertaa en antanut mieliteolle periksi.
Oli sopivasti lounasaika, kun kotiuduin. Sen sijaan, että olisin alkanut kilistellä kattiloita keittiössä, päätimme käyttää hyväksemme Syö ja juo 10 eurolla -kampanjan ja testata Stockan uuden BBQ Royal -ravintolan. Se oli yksi parhaista päätöksistä lenkille lähtemisen jälkeen.
Skeittipuistossa ei ollut elämää näin varhain sunnuntaiaamuna.
Lenkki kiri heittämällä kevään top-kymppiin. Fiilis pysyi koko ajan korkealla, kilometrit tulivat kuin itsestään ja energiataso oli kohdillaan. Varmasti mun kannattaa jatkossakin keskittyä lenkkeilemään omissa lempijuoksupaikoissani. Omassa sielunmaisemassani, jossa tunnen olevani kotona.
Huvilakuja <3
Toinen syy onnistuneeseen lenkkiin on tämänhetkinen juoksukuntoni. Treeni on selvästi purrut, eikä 28 kilometriä tunnu sen kummemmalta kuin 18 kilsaa vielä puoli vuotta sitten. Poikani totesi osuvasti lounaalle lähtiessämme:
Mamma, vain 14 kilometriä tuohon lisää, niin sehän on sitten maraton. Ei paha.
26 kilsaa takana, vikat kaksi edessä.
Ei kommentteja