Cooperin testi

Esitin juoksuvalmentajalleni toiveen, että haluaisin juosta Cooperin. Esimieheni oli heittänyt ilmaan avoimeen haasteen: "Voittaja on se, jonka Cooper-tulos paranee eniten keväästä kesän loppuun." Otin tietty haasteesta kopin, vaikka 12 minuutin mittainen rehkiminen laikka punaisena ei olekaan mulle  parasta mahdollista maratonharjoittelua. 

Sovimme Cooperin ajankohdaksi toukokuun ja valmentajani Pasi sisällytti treeniohjelmaan maksimitehoisia treenejä. Hapenottokykyä olikin hyvä hieman kolkutella tällä tapaa ennen varsinaisen maratontreenin aloittamista.

Pistin Cooperin tavoitteeksi seitsemän kiekkaa, eli 2800 metriä keskivauhdilla 4:17 min/km. Se ei ollut minun eikä myöskään valmentajani mielestä utopistinen tavoite. 

Luonto on keväällä kauneimmillaan, mutta... 

Kaikkea muuta, kuin aamuvirkku

Odottelin koko lauantaiaamun sopivaa lähtöhetkeä Eltsuun. Mies herätti mut aamiaiselle kasin pintaan. Kun hän lähti katsomaan futisottelua, menin jatkamaan unia. Olin aivan liian väsynyt juoksemaan. Lapset herättivät mut parin tunnin kuluttua ja olin täysin valmis päivän toiseen brekuun. Sen jälkeen odottelinkin vain sääennusteen lupaamaa sadetta. Sitä ei saatu, mutta aurinko alkoi porottaa täydeltä taivaalta. 

Ei auttanut pitkittää päivää enää yhtään enempää. Lähdin juoksemaan Hakaniemen sillan yli ja paita oli litimärkä jo kilometrin jälkeen. Eipä tällaisessa kuumuudessa ollut vielä tullutkaan juostua. 

Cooper

Ilokseni Pasi oli odottelemassa mua Eläintarhan kentällä. Hänen neuvostaan kävin kalibroimassa vauhdin kiertämällä radan kertaalleen. Vauhti tuntui mukavalta ja pienen verkan jälkeen olin valmis koitokseen.

Ensimmäisellä kierroksella keulin muutaman sekunnin verran, mutta en pahasti. Pasi huusi vauhtiohjeistusta aina ohittaessani hänet ja toisena tukena mulla oli käsin kirjoitettu väliaikataulukko. Niiden avulla tiesin missä mennään. 

Kuulemma alkuvaiheessa hengitykseni rahisi, mutta se taisi tasoittua muutaman kierroksen jälkeen. Keuhkoni olivat kuitenkin aina vain enemmän tukossa kierros kierrokselta. Lopulta jouduin kirjaimellisesti nostamaan kädet ylös neljännen kierroksen maalisuoralla. En onnistunut selättämään herra Cooperia, vaan se heitti mut niskaotteella kanveesiin. 

Jalat eivät olleet heikoin lenkki. Näillä kovien vauhtien luottotossuilla harvoin on. 

Keljutuksellakin on rajansa

Saamarin siitepöly! Keuhkoni ja kurkunpää olivat kuin vereslihalla. Kipu keuhkoissa oli infernaalinen. Olisin saattanut aiheuttaa astmaatikkokeuhkoilleni pitkäaikaista tuhoa, jollen olisi keskeyttänyt juoksua. 

Keljutti vietävästi. Mutta niinhän se kuulukin keljuttaa, jos ja kun on tullut tosissaan juoksemaan. Jokainen henkäys kuitenkin muistutti mulle, että päätös oli oikea. Tuntui kuin keuhkoissa olisi ollut  pieni Muurahaismies säntäilemässä edestakaisin sekä ylös ja alas korkeakorkoiset kengät jalassa. (Olen tainnut katsoa liikaa Marvel-elokuvia viime aikoina...)

Menimme yhdessä lohdutuskahville ja jutustelun aikana koko Cooper ehti jo kadota mielestäni. Juostessani kotiin askel oli korkea ja tunsin oloni kevyeksi ja onnelliseksi. Varmasti myös pilveen menneellä auringolla oli osansa asiassa. 

Sehän oli vain yksi mönkään mennyt juoksu muuten nousujohteisen treenin lomassa. 

Kuva selittää olotilan. Ei ihmekään, että keuhkoissa tuntui pahalta. Helpotusta ei ole odotettavissa ainakaan pariin seuraavaan viikkoon. 

Loppusanat

Yksi duunikavereistani totesi haasteesta kuullessaan, että keväällä Cooper kannattaa kävellä läpi, jotta ero syksyllä juostuun on sitten mahdollisimman iso. Näin on mahdollista voittaa. Mulla on tällä laskentakaavalla vietävän hyvät mahikset päihittää esimieheni, sillä uskon pääseväni seuraavalla kerralla paljon pidemmälle kuin 1560 metriä. Se onkin sitten toinen juttu jaksanko ryhtyä hommaan uudestaan. Tällä hetkellä katse kun on visusti 42,2 kilometrin mittaisessa matkassa. Onneksi sitä ei tarvitse juosta 4:17 keskarilla.