Parivalmennusta on pian jo kolme kuukautta takana. Olen todella iloinen, että lähdin tähän työlääseen, mutta ah-niin-mielettömään rupeamaan mukaan juuri näiden ihmisten, Juoksukunnossa-blogin Anskun ja valmentajan Pasi Päällysahon kanssa. Kun kemiat kohtaavat, 1+1+1 onkin paljon ennemmän kuin kolme.
Olen saanut Pasilta kolmeviikkoisten ohjelmajaksojen lisäksi tukea ja neuvoja. Olen ollut hieman eksynyt ajatusteni kanssa, mutta hän on laittanut mut oikealle ladulle. Tällä viimeisimmällä tempauksellaan hän onnistui lataamaan mut täyteen itsevarmuutta ja tahtoenergiaa, jotka vievät mua taas seuraavat kolme kuukautta eteenpäin.
Pasi järjesti mulle ja Anskulle mahdollisuuden juosta kympin kisan hänen valvovan silmänsä alla, tarkastusmitatulla Ilmalan suoralla. Otimme mukaan myös Pasin valmennuksessa alkutalvesta lähtien olleen Satun, ystävämme, johon tutustuimme parisen vuotta sitten PNM:lla. Halusin saada loppuaikani tilastoihin, vaikka ei tavallaan virallinen tulos olekaan ja niinpä ilmoittauduin Helsinki 10:n virtuaalikisaan. Ilmon sisään laittamisen kimmokkeena oli myös sen edullinen hinta, viisi euroa.
* Mainos @timetofly_Suomi * Lenkkareiden valinta meni vaikeaksi. Hoka-lähettiläänä saan Hokan eri malleja testattavakseni. Olen juoksuttanut uudenuntukaisia Mach nelosia vasta parin lenkin verran. Jo hieman kulahtaneet ja lukemattomia kilsoja nähneet Carbon X:t ovat siivittäneet mut ennenkin maaliin hyvällä ajalla. Luotin siihen tälläkin kertaa.
Downtown 65:n kundit olivat juuri lopettaneet viiden kilsan raastonsa meidän saapuessamme paikalle. Jutustelu kasvatti kisafiilistä. Olin hetken aikaa aivan kuin oikeissa juoksukarkeloissa, joissa treffaa tuttuja siellä täällä ja heittää heit puolitutuille.
Kun porukkamme oli kasassa, Pasi antoi meille viimeiset ohjeet. Päälimmäisenä jäi mieleen kielto puhua p:tä kesken kisaa. Hän tietää, että olemme lahjakkaita myös puhumisessa ja jutun juurtahan riittäisi vaikka kuinka pitkälle matkalle.
Lähtölaskennan jälkeen lähdimme matkaan.
Vauhdin hakeminen oli vähän sinne päin, sillä en oikein tiennyt mitä vauhtia uskaltaisi juosta. Niinpä otin tavoitteeksi, että pysyisimme ainakin alkumatkan yhdessä. Heti ensimmäisessä mäessä puolen kilsan kohdalla selvisi kenellä meistä on eniten tekemistä ylämäissä. Satu ja Ansku kipittivät kevyesti ohitseni ja yritin kompensoida mateluni rullaamalla mäkeä mahdollisimman vikkelästi alas. Alussa vetovastuu vaihteli, mutta aika nopeasti jäin roikkumaan Satun peesiin. Hän sai tällä kertaa olla jänikseni. HCM:n loppukilsoilta ja HHM:ltä tutut paikkamme olivat siis vaihtuneet.
Vaikka radan viertä kukeva kevyen liikenteen väylä onkin mulle tuttua lenkki- ja pyöräilymaastoa, en ole ennen tajunnutkaan, kuinka hyvä se on testiratana. Lähtömerkintä löytyy heti parkkiksen kupeesta ja kilometrimerkintöjä on kilometrin välein. Myös 2,5 kilsan rajapyykki löytyy asfalttiin sprayattuna.
Satu hoiti hommansa pupuna loistavasti. En olisi kyennyt yksin pitämään vastaavaa vauhtia yllä. Ystävän selän takana juokseminen on yllättävän helppoa. Noin 6,5 kilometriä juostuamme huomasin, että Satun vauhti alkoi hieman hiipua. Juoksin hänen vierelleen, jotta sain buustattua häntä taas tuttuun tahtiin. Tiesin, ettei kilpailuviettinen, hurjassa kunnossa oleva ystäväni jäisi juoksemaan vierelleni hetkeksikään. Hän otti kunnon keulan ja sain taas takin, jonka liepeissä roikkua.
Neljä kilsaa juostuani olin varma, että marraskuinen Aktia Cupin tulos 52:25 tulisi alitettua tänään. Tehty kova työ näkyi juoksun keveydessä.
Kahdeksan kilometrin kohdalla aloin ihan tosissani uskoa, että mulla olisi mahdollisuus alittaa entinen kympin ennätykseni 49:20.
Kilometri ennen maalia oli epäselvää ainoastaan se, kuinka paljon tulisin alittamaan 49 minuuttia.
Pasin kellottama aika oli 48:42. Laitoin kuitenkin tilastoihin sekunnin hitaamman ajan, sillä juuri sen verran mulla kesti tajuta painaa stoppia kellostani Pasin aikailmoituksen jälkeen. Satu oli saapunut maaliin 7 sekuntia aikaisemmin. Hänkin teki oman henkilökohtaisen ennätyksensä ja debytoi samalla kisajäniksenä. Kaksi sulkaa hattuun samalla juoksulla!
Pasi teki mielettömän huoltajahomman reitin varrella. Hän fillaroi vierellämme, kannusti ja kantoi vaihtokamojamme repussaan. Täysi palvelu ulottui myös juoksun aikana riisuttuihin varusteisiin. Hän nappasi Anskun buffin vauhdista ja noukki mun hanskani maasta. Pasi piti myös huolen siitä, ettemme eksyneet reitiltä ja käännyimme siellä missä pitääkin. Päästyämme kaikki maaliin, Pasi kaivoi reppunsa uumenista meille palkinnot. Myönnän, että mulle tuli liikutuksesta kyynel silmäkulmaan, kun sain Pikku Myy -lahjakassin, jossa oli palautusjuomaa, banaani ja piccolopullo skumppaa.
Vähän mua jäi harmittamaan, kun en ollut tajunnut jäädä Ilmalaan tultuamme odottamaan Anskua asemalaiturille, vaan hän joutui etsimään vaikeamman kautta tien oikealle lähtöpaikalle. Anteeksipyyntökin jäi tekemättä. Se painoi mieltä kuuden kilsan tietämillä, mutta heitin sen mielestäni, jotta pystyin tunteiltani juoksemaan. Maaliin päästyämme ei tullut kaikessa tohinassa sopivaa hetkeä anteeksipyyntöön.
Lupaan, että jatkossa me Pasin Enkelit emme jätä ketään kyydistä ja odotamme toisiamme. Mutta emme sentään kilpaa juostessamme.
Enkeleillä käsissään starttipistooli ja vesipyssy
Ei kommentteja