En ole sydämeltäni talvijuoksija. Normaalisti vietän tähän aikaan vuodesta talvilepoa, joka kestää yhtä kauan, kuin ulkona on pakkasta ja/tai kadut ovat jääkenttinä. En ole vieras näky juoksumatolla, mutta sieltäkin pidän taukoa osan talvesta. Tänä talvena tilanne on kuitenkin toinen, sillä mulla on suuret, ääneen lausutut tavoitteet ja niiden eteen tulee tehdä töitä.
Olen kuitenkin edelleenkin peruslaiska juoksija, varsinkin talven pimeydessä. Kulunut viikko oli hyvä esimerkki siitä, kuinka eri tavalla viikon juoksut olisivatkaan voineet mennä, jollen olisi palkannut itselleni juoksuvalmentajaa ja mulla ei olisi ollut kunnon juoksuohjelmaa.
Maanantai
Ensimmäinen maratontreeniviikko alkoi armottomalla säätämisellä. Olin antanut valmentajalleni Pasille vapaat kädet ohjelman suunnitteluun, mutta en ollut tajunnut viikko-ohjelmani haasteita ajoissa. Maanantaiaamuna treenit olivat ohjelmassa hieman eri järjestyksessä kuin iltapäivällä. Onneksi valkulla on hyvät hermot ja fiksauskykyä.
Olin varautunut juoksemaan kevyen peruslenkin, mutta säätämiseni seurauksena pääsinkin jo heti vikkelämmän juoksun makuun. Baanan pyörätie olisi ollut mitä mainioin treenipaikka, mutta en päässytkään sinne heti duunista, sillä tärkeä lenkin palanen, sykevyö, oli jäänyt kotiin.
Kotona mua odotti kokkailu ja sanakokeisiin kuulustelu. Olisin voinut karata lenkille siinä vaiheessa, kun avasimme telkkarin. En malttanut kuitenkaan jättää mainion Ted Lasso -sarjan viimeistä jaksoa väliin. Tai no, olisihan mä voinut katsoa sen itsekseni, mutta ei se ole sama juttu, kuin jaettu katselukokemus koko perheen kanssa.
Lapset menivät nukkumaan ja kiusaus siirtyä yöpuulle oli itselläkin kova.
Mutta enhän mä voi skipata maratonohjelman ensimmäistä treeniä sen vuoksi, että olen suunnitellut päivän ja illan kulun surkeasti!
Etsin juoksukamat, latasin Spotifysta soittolistan kelloon (tällä kertaa siihen meni pieni ikuisuus) ja sinkosin itseni ovesta ulos.
Päädyin lämmittelyn päätteeksi Pohjoisespalle tekemään päivän ohjelman mukaisen vauhtileikittelyn. Yleisönäni oli örisevä spurgu ja muutama taksikuski. Kuulokkeet päättivät vetää hirsiä vetojen ajan ja vauhtien säätäminen oli sinne päin. Opin paljon siitä, kuinka homma tulee hoitaa seuraavalla kerralla.
Yksi taksikuskeista tuli moikkaamaan mua ennen jäähdyttelyn aloitusta. Hän tuli tarkastamaan, josko olin just se yöjuoksija, jonka haastattelun hän luki taannoin lehdestä. Kyseli myös, olenko aivan itse keksinyt käyttää keskustan lämmitettyjä katuosuuksia tällaisiin treeneihin. Vastasin molempiin kyllä.
Olin kotona lähempänä puolta yhtä kuin puoltayötä. Ilman valkkua tämä lenkki olisi varmasti jäänyt väliin. Samalla mulla olisi jäänyt tuo lenkin jälkeinen voittajafiilis kokematta.
Tiistai
Lapsen uimatreenien alkaminen koronatauon jälkeen oli suurimpana syynä juoksuohjelman fiksailuun. Vaikka lapsi osaakin mennä treeneihin itsekseen, olemme sopineet, että aina kun on vain mahdollista, vien hänet sinne. Yleensähän lilluisin itse viereisellä radalla, mutta koronarajoitusten aikaan me vanhemmat emme ole ymmärrettävistä syistä tervetulleita edes koko rakennukseen.
Mulla oli kaikenkaikkiaan 2,5 tuntia luppoaikaa uimatreenien aikaan. En saanut millään täytettyä koko odotteluaikaa päivän pitkiksellä. Niinpä kävelin ensin hurjassa lumimyräkässä tunnin verran ennen lenkin aloittamista. Kädet olivat siinä vaiheessa tunnottomat, eikä mielikään ihan korkeuksissa.
Juoksu itsessään tuntui passelilta, tosin eksyin tälläkin kertaa. Juoksin periaatteessa tutuissa metsissä, mutta sankka lumipeite onnistui hämäämään suuntavaistoani. Onneksi lapseni oli ymmärtäväinen, vaikka joutui odottamaan mua hetkisen verran uimahallin edessä. Hän oli arvannut, etten päätyisi ihan kommelluksitta takaisin hallille.
Siinä vaiheessa, kun kaivoin koko juoksun ajan mukanani olleen toppatakin juoksurepusta ja pistin sen päälleni, tajusin, etten olisi nähnyt kaikkea tätä vaivaa ilman valkkuani. Olisin varmaankin karauttanut metrolla himaan viettämään juoksusta vapaata iltaa ja lähettänyt miehen hakemaan lasta. Yksi viikon avaintreeneistä olisi jäänyt tekemättä.
Keskiviikko
Hinku juoksemaan oli hurja. Jos mulla ei olisi ollut ohjelmassani merkintää lepopäivästä, olisin varmasti lähtenyt juoksumatolle tekemään... jotain. Onneksi valkku pitää huolen, että mulle tulee viikkoon myös näitä virallisia vapaapäiviä. Ilman lepoa voi jättää jäähyväiset kehittymiselle.
Torstai
Ohjelmassa oli kevyt, maltillisen mittainen lenkki ja lapsella oli uimatreenit. Ulkona oli sen verran pakkasta, että pelkäsin astmaatikkokehkojeni puolesta. Niinpä vein lapsen treeneihin ja palasin takaisin töihin jatkamaan työpäivääni. Ensin työ, sitten huvi.
Halusin saada vedettyä muutaman duunin yli to do -listaltani. joten kello näytti jo iltaa ennen kuin olin valmis aloittamaan päivän treenin. Menin toimistorakennuksen kellarissa olevalle punttikselle, pistin maton pyörimään ja olin sillä noin tunnin verran ennen kuin pääsin suihkuun.
Stockan kello näytti ajaksi 21:15 sitä ohittaessani. Mietin, kuinka helppoa sitä olisikaan ollut tuudittautua tietoon, että päivän askeltavoite oli tullut täyteen jo ennen lenkille lähtöä.
Että olenhan mä muutenkin fyysisesti aktiivinen, joten mitä väliä, vaikka aloittaisin kunnon treenin vasta huomenna??!!
Itseään on helppo huijata, mutta onneksi mulla on ohjelma ja valkku sen takana. Kiitän jokaista juostua kilometriä sitten maratonilla huhkiessani.
En tykkää katsella itseäni juostessa, mutta se ei ole salilla vaihtoehtona. Näen samalla kertaa itseni sekä edestä, että takaa. Kunhan totun tähän, niin ehkä seuraavaksi alan ottaa itsestäni selfieitä, joita ripottelen blogin täyteen.
Perjantai
Kalenterissa oli viiva juoksun kohdalla. Ei mulla olisi ollutkaan aikaa juoksemiseen, sillä ilta oli pyhitetty Runebergin juhlimiselle. Tai no, oikeammin niille tortuille.
Jos mulla ei olisi juoksuohjelmaa ja kovaa tavoitetta, olisin syönyt valmistamistani runebergintortuista yhden enemmän, kuin mitä nyt söin. Se ei olisi tuonut yhtään sen enempää mielihyvää, mitä nyt sattui olemaan siinä tyrkyllä.
Mitä enemmän ja tavoitteellisemmin juoksen, sitä terveellisemmin syön. Osa tästä on hyvinkin tiedostettua, mutta osa tulee jostain alitajunnan syövereistä. Jaksaakseni mun on pakko saada tarpeeksi energiaa, mutta voin valita itse, millaisia hiilihydraattilähteitä suosin. Karkit, suklaan ja lakun jätän toistaiseksi väliin, mutta en kiellä itseltäni tällaisia herkutteluita. Kunhan pidän järkevän tasapainon.
*mainos @timetofly_suomi* Onneksi silläkin kertaa, kun mulla oli sormet jäässä, jalat pysyivät sentään lämpiminä. Sain Hokalta tutusta Challenger ATR 6 -tossusta Gore-Tex -version käyttööni. Lenkkareilla saa hyvän tuntuman alustaan ja ne ovat toimineet hyvin niin lumessa, kuin loskassakin. Verrattuna kalvottomaan versioon, suurin juttu on jalkojen pysyminen lämpimänä, sekä tietty kuivina vetisissä olosuhteissa. Tossua ei saa valitettavasti leveänä versiona, kuten perus Challengeria.
Lauantai
Rakastan juoksua, sillä se on helppo harrastus. Ei kuitenkaan näin talvella, kun omalta ovelta ei pääse tuosta noin vain juoksemaan. Treeniin menee hurjasti enemmän aikaa, kun ensin pitää kävellä salille, on vaatteiden vaihtoa ja suihkua sekä sitten vielä pitää päästä salilta jalkaisin kotiin. Silti menin. Koska ohjelmaan oli merkitty treeni. Ja koska valmentaja.
Kannatti mennä, sillä en ole saanut vastaavaa euforian tunnetta juoksusta aikoihin. Saan näköjään kiksit vauhtivedoista jopa juoksumatolla.
Sunnuntai
Herätyskello soi seiskalta, sillä pataleipätaikina odotteli käsittelyä ennen viimeistä kohottamista. Muu perhe nukkui ja mulla oli elämäni tilaisuus nauttia rauhassa aamukahvista ja sunnuntaihesarista. Aloin kuitenkin kaivaa lenkkikamoja kaapista. Halusin testata, josko voisin juosta kymmenen asteen pakkasessa, jos mulla olisi kauluri peittämässä suuta ja nenää.
Täytyy myöntää, että "tuntuu kuin -17" tuntui täsmälleen siltä. Kauluri oli käytössä vähintäänkin puolet matkasta ja ihan syystä. Onneksi ohjelmassa oli kevyttä juoksua, sillä kovempaa tahtia en olisi keuhkoilleni väläytellyt.
Kotiin päästyäni pistin uunin päälle ja suihkun jälkeen leipä olikin siellä jo paistumassa. Perheestä oli varmasti mukava herätä tuoreen leivän tuoksuun.
Sunnuntaitreeni olisi varmasti tullut juostua, vaikka mulla ei olisikaan räätälöityä juoksuohjelmaa. Nyt oli kuitenkin helpompi perustella itselleni, miksi lähdin kahlaamaan aamuvarhaisella lumihankeen, kun olisin voinut ihan yhtä hyvin pysyä kodin lämmössä sen toisenkin kahvikupillisen verran. Ehtisihän sitä illallakin. Nyt, kun viikon 49 kilometriä ovat kasassa jo tässä vaiheessa sunnuntaita, olo on kuin maratonennätyksen tehneellä.
Ps. Käy ihmeessä lukemassa Boheemijuoksija Vipen oivallinen blogipostaus motivaatiosta ja maratonharjoittelusta (jollet ole jo lukenut). Allekirjoitan siitä kaiken – tosin farkuissa en ole vielä itse juossut. Itselleni tällä viikolla oli selvästi suurimpana motivaattorinani valmentajani, jota ilman olisin jättänyt juoksematta tai olisin viilettänyt ilman järjen häivää.
Ei kommentteja