19-vuotiaana, kahvilassa kesätöissä ollessani söin jokaikinen työpäivä lounaaksi kaksi kasvispihviä. Laitoin ne pakastimesta suoraan mikroon ja kruunasin annoksen kahdella juustoviipaleella. Tämä vain siksi, ettei kahvilassa otettu huomioon henkilökunnan ruoka-allergioita. Sain lohdutukseksi syödä välipalaksi jätti-ison pallon Mövenpickin valkosuklaajädeä, toisin kuin muut. En vastustanut järjestelyä erityisesti siksi, että juuri tuona kesänä tuotantolinjalla oli jokin feilu ja jäätelössä törrötti hippujen sijaan kolmen sentin mittaisia suklaatikkuja.
Ja miten tämä kaikki liittyy juoksumattoon? No, olipahan yksi esimerkki siitä, miten siedän yksitoikkoisuutta ja kuinka alan jopa kaivata tiettyjä, päivästä toiseen toistuvia (tylsähköjä) rutiineja.
* Biisin sanat lainattu Antti Tuiskun osuvasta biisistä Pään takii.*
Kierrän vaikka partsilla rataa
Mitä vaan kunhan hien saan
Jotta kestäisin pahaa maailmaa
Tätä fixiä pääni kaipaa
Olen koukussa juoksuun. Tiedän olevani siedettävämpi äiti, vaimo, työkaveri ja ystävä jos olen saanut päivittäiset hikipisarat lentämään. Mieluiten juoksisin ulkona, mutta juoksumatto on passeli korvike. Kyllähän se aina juoksemattomuuden voittaa.
Olen karannut muutaman kerran duunin punttikselle juoksemaan kesken työpäivän. Saan silloin koko kuntosalin ihan vain itselleni. Työpöytäni ääreen palattuani olen energiaa tulvillaan, ainakin jos olen käynyt vetäisemässä juggen banaanilla napaani ja täyttänyt kuplavesipulloni.
Kerran jouduin odottelemaan omaa vuoroani työpäivän jälkeen myöhäiseen iltaan, sillä ensimmäisellä piipahduksella matolla oli jo menossa viikon pitkissessio ja toisella yrityksellä salilla oli mielestäni liikaa porukkaa. Töistä iltaysiltä kotiin raahustaessani haaveilin omasta juoksumatosta. Ainoa paikka sille olisi makuhuoneessa sängyn paikalla. Enköhän kuitenkin nuku yöni mieluummin sängyssä, kuin nitisevällä matolla. Varmasti mieheni yhtyy ajatukseen.
Duunipaikan juoksumatossa ei ole mitään hienouksia. Se näyttää ajan ja matkan ja se on sitten siinä. Ei ole paikkaa iPadille, ei ole telkkaria tuijotettavana. Peili edessä ja peili takana. Olen vain minä itse, kuulokkeet, äänikirja ja Spotify. Hymyilen ja irvistelen peilikuvalleni, harjoittelen maaliintulotuuletuksia, tarkkailen ryhtiäni ja tiiraan superkriittisesti juoksuasentoani. Lyön siis kirjaimellisesti usean kärpäsen samalla iskulla.
Tämänkin salin valot sammutetaan päivitettyjen koronarajoitusten myötä. Eipähän tarvitse stressata siitä, että näitä punttejakin olisi hyvä käyttää edes silloin tällöin.
Menen vaikka ei olis aikaa
Vaikka kurkkua kuristaa
Vaikka miljoona juttua venaa
Silloin varsinkin tossut jalkaan
Olen juossut kuluneen talven aikana matolla normilenkkejä ja pitkiksiä. Intervallitreenit olivat alussa hieman haasteellisia, mutta pikku hiljaa pääsin jyvälle hommasta. Nyt olen jo aika mestari.
Pilkon lenkin maksimissaan vartin mittaisiin pätkiin, sillä ainakaan mulla ei polla kestä ajatusta siitä, että takana on kaksi minsaa ja edessä vielä 50 vastaavaa pätkää. Minuuteiksi pilkottuna lukema on vieläkin karmaisevampi. Vielä 98 minsaa ja sitten on ohi!
Se, kuinka monta kilometriä treeni pitää sisällään, onkin sitten aikamoinen mysteeri. Juoksumatolla kun minuutti on saman pituinen kuin skutassakin, mutta kilsat, niiden mitasta ei todellakaan ota selvää.
Onneksi juoksumaton näytöllä on edes pylväät. Niistä on helppo luntata kuinka monta vauhdikasta vetoa on vielä jäljellä.
Jos en juokse taivas romahtaa
En oma itteni oo
Joudun lataamoon
Juoksen Antti Tuiskun tapaan tyhjentääkseni pään. Monotoniset juoksumattolenkit ovat tähän tarkoitukseen ihan ykkösiä. Reitiltä on mahdoton eksyä, eikä ole pelkoa mereen tipahtamisesta, vaikka ajatus herpaantuisikin ja pää tyhjenisi kaikesta. Tylsyydensietokyky sen kun kasvaa matolla juostessa. Mainiota päätreeniä maratonia silmälläpitäen!
Olen parkkeeranut juoksumattolenkkarini työpöytäni alle. Carbon X:t eivät pääse täysin oikeuksiinsa juoksumattovauhdeillani, mutta se ei vähennä lainkaan niiden miellyttävää juoksutuntumaa tällä alustalla.
Juoksen pään takii
Oikeesti pään takii
Ei mitkään lääkkeet tee niin hyvää
Kuin se kun juoksee täysii tyhjäks pään
Vuosia myöhemmin ollessani Euro Disneyssä kesätöissä, söin aamupalaksi Mars-patukan, sillä asuntolassamme ei ollut jääkaappia saati keittiötä käytössämme. Ehdin syödä patukoita kesän mittaan 15 kymmenen kappaleen megapaketillista. Voi niitä vieroitusoireita, kun palasin takaisin Suomeen opiskelija-arkeen ja puuroaamiaisten ääreen.
Vaikka kuinka siedän juoksumattorääkkiä, en kuitenkaan usko, että tulen kokemaan sen kummemmin fyysistä kuin henkistäkään kaipuuta maton kyytiin kun kadut ovat taas juoksukunnossa. Odotan mielelläni seuraavaan talveen ennen kuin painan starttia. Sorry vaan matto siellä kellarin uumenissa.
Itse olen ahkera kuntosalilla kävijä. Varsinkin juuri juoksumatto on oma lempparini ja valitettavan harvoin tulee tehtyä ihan normilenkkejä luonnossa. Nyt toivon, että olisi kotikuntosali, kun ei hetkeen tämän koronan vuoksi varmaan saleille pääse.
VastaaPoista