On asioita, joita en tekisi, jollei mulla olisi lapsia. Yksi niistä on pulkkakauppojen läpikäyminen uudestaan ja uudestaan. Pulkkakelit ovat parhaimmillaan, mutta pulkat ovat mystisesti kadonneet niin kaupoista, kuin varastostammekin.
Viime vuonna emme päässeet pulkkamäkeen, sillä yksinkertaisesti lunta ei ollut lainkaan. Sitä edeltävänä talvena lähimäki muuttui houkuttelevaksi yhdessä silmänräpäyksessä. Meillä ei ollut silloin aikaa mennä mäkeen, eikä seuraavanakaan päivänä. Kun olimme aikeissa korkata talven pulkkailut yhdessä, mäestä oli tullut lähinnä luistinrata. Lapset tosin ehtivät käydä siellä siinä välissä kerran stigailemassa. Kotiin palasi vain yksi ehjä Stiga sen reissun jälkeen.
Meillä on ollut pulkkia (paino aikamuodolla). Sininen ja punainen. Koskapa emme ole käyttäneet niitä aikoihin, en osaa sanoa missä vaiheessa ne ovat kadonneet talomme varastosta. Toki pulkat ovat kierrätystavaraa. Ymmärrän hyvin, että lapsi nappaa valikoimista pulkan, jonka muistelee kuuluvan juuri hänelle. Hyvä vaan, että pulkille on ollut käyttöä.
Eipä menetys olisikaan keljuttanut niin paljoa, jos olisin saanut lähietolasta saman tien uuden, kun lumipeitto kääri Helsingin valkoiseen huomaansa. Mutta kun niitä mokomia ei tuntunut löytyvän yhtään mistään. Lähimmät paikat olivat Lahden tietämillä. Tai kyllähän jossain autotarvikekaupassa niitä olisi ollut hyllyssä, mutta lähde nyt julkisilla jonnekin Vantaan perukoille motarin varteen. Kahden pulkan takia, korona-aikaan. Onneksi meillä oli sentään liukureita, joilla lapset pärjäsivät koulun liikuntatunnit.
Laskin samaista mäkeä ensimmäisen kerran talvella 1982/83. Vanha kouluni pilkistää kuvan yläreunassa.
Sain maanantaina Hakiksessa asioidessani vinkin, että kauppaan olisi tulossa tiistaina pulkkalasti. Kehottivat soittamaan heti aamusta. Mieskin oli lähtökuopissa valmiina. Kun käsky tulisi, hän olisi valmiina keskeyttämään työpäivänsä tarpomalla lumihangessa sillan taakse kauppaan. Mitäpä sitä ei tekisi pulkkien vuoksi. Himoitsemani talviriemuvälineet eivät olleet kuitenkaan ehtineet toimitukseen. Sain seuraavan mahdollisen päivän pulkille. Se olisi perjantai. Sain kuin sainkin silloin meille kaksi mustaa ahkiota.
Tosiaan, jos meillä ei olisi lapsia, en olisi stressannut pulkista lainkaan. Jos meillä ei ole enää sellaisia, niin sitten ei ole. Bad luck. Ja hei, olisimmeko me edes menneet kaksistaan pulkkamäkeen? Epäilenpä. Kaikki eivät (onneksi) ajattele näin.
Eilen pulkkamäessä oli nuoripari, kenties treffeillä. Puhetavan perusteella arvelisin, että suhde on vielä orastavassa vaiheessa. Mies kertoi naiselle, kuinka "hänen pitäisi nyt kesällä juosta puolimaraton. Kun on lyönyt kaverin kanssa vetoa. Kaveri on juossut paljon, mutta hänelle pitäisi näyttää. Ja pitäähän kolmekybäsenä olla elämänsä huippukunnossa."
Voi kuinka olisinkaan halunnut liittyä keskusteluun, mutta maltoin itseni. Enhän halunut spoilata treffejä ihanassa talviauringossa. Kolmenkympin tietämillä huippukunto on helpompi saavuttaa, kuin kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Mutta myös viisikymppisenä se on edelleen täysin mahdollista. Ja varmasti kuusikymppisenäkin (vaikka siitä en tiedä oikeasti vielä mitään). Miehellä on vielä paljon upeita itsensä voittamisia edessäpäin vuosikausien ajan, vaikka ei sitä kaiffariansa ikinä tuloksissa löisikään.
Kuvissa on ikuinen sininen hetki. Oikeasti sää oli upean kirkas ja pakkanen todella kirpakka.
Taidan pitää nämä mustat pulkkamäkien kiiturit paremmassa tallessa kuin aikaisemmat, jotta lapset voivat vielä aikuisiksi tullessaankin tukeutua vanhempiensa varastoon, jos ja kun ovat saaneet kutsun pulkkamäkitreffeille. Olisi kurjaa, jos joutuisi kieltäytymään vain siksi, ettei koko kylästä löydy pulkan pulkkaa.
Ja tiedä häntä, vaikka skabailsimme silloin perheenä (tai edes pariskuntana) edelleen, kenen ohjastamana pääsee pulkalla nopeiten mäen alla olevalle kävelytielle törmäämättä puuhun. Kun on kerran päässyt jarruttavista kantapäistä pöllyävän lumipilven makuun...
Ei kommentteja