Mitä pidemmäksi kisatauko venyy, sitä vaikeampi mun on saada itseäni lähtöviivalle. Varsinkin silloin, kun edellisestä kisasta on vierähtänyt jo nelisensataa päivää. On tosi helppo keksiä syitä, miksi olisi parempi jättää karkelot väliin.
Ilmoittauduin innokkaana mukaan, kun Hokan tallipäällikkö kyseli lähettiläiden halukkuutta lähteä juoksemaan Aktia Cupia. Mitä lähemmäksi h-hetkeä tultiin, sitä epävarmemmaksi tunsin oloni. Koronan uhka on leijunut koko kuluneen vuoden kaikkialla kulisseissa, mutta ehkä suurimpana syynä Aktian kohdalla epäröinnissäni oli tietoisuus siitä, etten ole itselleni tyypillisessä kisakunnossa. Olen kehittänyt ahkerasti peruskestävyyttä, mutta sillä ei hurrata kympin skabassa.
Onneksi ihana, viisas lapsukaiseni kysyi multa täsmälleen oikean kysymyksen kisa-aamuna:
Onko sun pakko lähteä juoksukisoihin?
Siihen oli helppo vastata, että ei. Mä saan mennä sinne. Mulla on mahdollisuus.
Päätin lähteä ottamaan itselleni kauden pohja-ajan, mikä ikinä se sitten olisikaan.
Mainiot magneetit pitämässä numerolappua paikoillaan. Löytö Riian reissulla.
Olin menossa ensimmäistä kertaa Aktiaan. Olin tutkaillut tuloslistoja pidemmältä ajalta vain huomatakseni, että näissä skaboissa on kova taso. Jos olisin normikunnossa, himpun verran alle 50 minuutin ajoilla ei kolkuteltaisi edes TOP-kahtakymmentä N40-sarjassa. Päätin olla välittämättä tästä faktasta ja lähteä tavoittelemaan nykykuntoni mukaista, realistista aikaa, sijoituksesta viis. Syksyn mittaan juoksemieni reippaiden lenkkien mukaan mahdollinen loppuaika sijoittuisi 55-58 minuutin haitariin.
Sain jo bussissa mukavaa matkaseuraa, kun
Boheemijuoksija-Vipe ja
juoksuvalmentaja Pasi hyppäsivät Kurvista kyytiin. Pystyin keskittymään jutusteluun, kun ei tarvinnut hikoilla paniikissa, josko osaisin jäädä oikealla pysäkillä pois. On aina tosi helpottavaa, kun saa laittaa aivot offille ennen lähtöviivalle astumista.
Hakunilan urheilukentälle kävellessämme juoksukaiffarini Satu liittyi seuraani. Tutustuimme yhdessä kisakeskukseen ja opettelimme Aktian tavoille. Kävin nappaamassa juoksunumeroni pyykkinarulta. Siellä täällä näkyi tuttuja.
Satu lähti vielä verkkamme jälkeen jatkamaan lämmittelyä Helsingin juoksijoiden porukassa, sillä viitosen lähtöön oli vielä aikaa. Mun taas piti siirtyä vessajonoon, jotta en joutuisi srtarttaamaan turhan tuttuun tapaan suoraan vessasta, vessapaperi lenkkarin pohjasta vipattaen.
Asetuimme korona-ajan vaatimusten mukaan parijonoon. Tai no, meillä oli sellainen neljän kopla. Joka tapauksessa jonolla oli mittaa. Meitä taisi olla ennätysmäärä juoksijoita liikenteessä.
Olihan siellä tietty myös Hokan tehokaksikko Tuukka ja Toni hommissa. Ilman heitä mulle ei olisi tullut edes mieleen osallistua skaboihin, sillä olin lukittautunut ajatukseen, etten kisaile tänä vuonna lainkaan. Kiitos taas kerran huolenpidosta ja tsempeistä!
Starttasin ihanan punapää-Sannan kanssa. Meillä kummallakin oli selvästi sama taktiikka, eli pyrkimys pysytellä poissa muiden imusta. Tarkoituksenani oli juosta oman kunnon mukaan, ei missään tapauksessa kärjen vauhdissa edes ensimmäistä kilometriä.
Taktiikkani osoittautui täysin oikeaksi. Pyrin pitämään kilometrivauhdin 5:30 kieppeillä. Se asettui kolmen kilometrin ajaksi lukemaan 5:23. Sain juoksukaverin viereeni ja taivalsimme yhdessä tasaisia kilsoja. Juoksu sujui sen verran kepeästi, että päätin lisätä vauhtia, maltillisesti kuitenkin. Juoksin viimeiset seitsemän kilometriä itsekseni, vain musiikki seuranani. Beastie Boys ei välttämättä sopinut peltomaisemaan, mutta se siivitti mua rytmikkäästi eteenpäin.
Katselin sykkeitä vasta jälkikäteen. Sykkeet ovat pörränneet tutulla ja turvallisella vauhtikestvyysalueella. Hyvä niin!
Eipä aikaakaan, kun vastaani alkoi tulla kääntöpaikalla jo käyneitä juoksijoita. Itselläni oli vielä mukavasti ylä- ja alamäkeä ennen kuin pääsin aloittamaan paluumatkan kisakeskukseen.
Kääntöpaikan toimitsijat kehoittivat mua ohittamaan edessäni juoksevat miehet. Tein työtä käskettyä, vaikka siihen menikin kokonaiset 4,9 kilometriä. Sain hurjan buustin selkien metsästyksestä. Ensimmäisen ohitin 5,5 kilometrin kohdalla, toisen seiskan tietämillä ja bonusmiehen kasin kohdalla.
Asfaltille nousseet kastemadot tuntuvat hassulta tossun alla. Lits, läts.
Ajatukseni kulkivat tuota rataa ja juoksuni kiihtyi. Mikä siinä oli ollessa. Juokseminen tuntui hyvältä.
Lehmäkellon kilkatus sekoittui Intergalacticiin. Kuka muukaan siellä oli, kuin ihana Erkku, jo toistamiseen. Nopeat moikkaukset ja matka jatkui.
Yhdeksän kilometrin kohdalla vauhtiin tuli selkeä notkahdus, 5:18 min/km. Sama kilometrivauhti, kuin syksyn reippailla lenkeillä. Silloin olen pystynyt juoksemaan sitä vain pahaiset neljä kilometriä yhteen menoon.
Mutta kyllähän mä pystyn parempaan. Mutta mistä tämä riivattu nälkä ilmestyi?
Pistin töppöstä toisen eteen. Viimeisen kilometrin aikana rakkauteni juoksuun tuntui pakahduttavalta. Vai oliko se sittenkin vauhdin aikaansaama tunne? Ei, ei tällä kertaa.
Kiihdytin, ohitin yhden juoksijan, sitten toisen ja vielä kolmannenkin. Sain viimeisen niistä kääntöpaikan ennen mua ohittaneista miehistä kiinni viimeisellä suoralla. Tuntui siltä, kuin olisin ollut yhtä tuulen kanssa. Olo oli vahva. Kunnon loppukiri ja olin maalissa ajassa 52:25.
Kiitos tallipäällikkö kuvista ja kiitos Satu, että olit maalissa vastassa <3
Aina voi jossitella, olisiko pitänyt ottaa koneistosta enemmän irti, vai ei. Tällä kertaa spekuloinnille ei kuitenkaan ole tilaa. Oma kuntoni oli ennen kisaa todellinen arvoitus. Onnistuin yllättämään itseni, enkä vähintään siksi, että juoksin viimeisen kilometrin aikaan 4:52. Annoin fiiliksen viedä ja mikä parasta, olo oli mahtava läpi juoksun.
Aktia Cup on nyt koronatauolla, mutta jos tilanne tästä paranee, seuraavat startit ovat kuukauden välein tammi-, helmi- ja maaliskuussa. Joulukuun osakilpailu on siirretty huhtikuun alkuun. Toivottavasti pääsemme ennemmin kuin myöhemmin juoksemaan joukolla Aktia-reitille Hoka-kaaren alta numerolaput rinnassa. Skaba omaa pohja-aikaani vastaan on alkanut.
Ei kommentteja