Puheet epäkohteliaista, epäystävällisistä aina kiireisistä helsinkiläisistä ovat kliseistä kuluneimpia. Korviini kantautuu näitä kommentteja kuitenkin aina uudelleen ja uudelleen.
Oikeastihan meihin (syntyperäisiin?) helsinkiläisiin on tosi helppo tutustua, kunhan vain antaa itsestään jotain ja on valmis ottamaan askeleen toisen suuntaan, niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin. Samat säännöt siis pätevät niin isoilla kuin pienemmilläkin paikkakunnilla. Kun omilla kulmilla tapaa jonkun kolmannen kerran, niin eiköhän silloin irtoa jo hymy, nyökkäys tai tervehdys toiselle. Yhteenkuuluvaisuuteen ei tarvita sen kummempaa, kuin tuttu kotikatu tai sama kulmakauppa.
Kun olin huomattavasti pienempi kuin nyt, Anton & Antonin paikalla oli Kukkura-kauppa. Muutama muutto takaperin törmäsin kukkuravihkoon, jossa oli vain pari merkkiä.
Tottahan toki naapuruston juorut liikkuvat helsinkiläisten suissa ihan yhtä nopeasti, kuin pienemmissäkin kaupungeissa, mutta yksi suurkaupungin piirre jaksaa ihastuttaa mua (juoksijana) aina vain uudestaan ja uudestaan. Nimittäin pohjimmiltaan kukaan ei välitä toisten asioista. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Jos jää hankaamaan, niin kannattaa ravistella päätä. Ei täällä jakseta alkaa kauhistella, jos joku sattuukin samaan kauppaan tai dösään hiestä valuen, pitkälle lenkille lemahtaen. Tänne mahtuu sen verran pajon erilaista tallustelijaa, ettei jokaisesta jaksa eikä kannata vetää hernettä nenään. Jos jonkun tuoksumaailma ei ihastuta, silloin voi vaihtaa kassaa tai istumapaikkaa. Jos jonkun hikinen paita ei täytä omia estettisiä kriteerejä, silloin voi kääntää katsettaan.
Suuressa mittakaavassa ketään ei todellakaan kiinnosta minkä näköinen olet. Ei, vaikka menisit Stockalle pyjaman housut toppatakin alta lepattaen (on testattu!), jonottaisit Arkadian Alkossa vinkkupullo toisessa kädessä ja käyttäisit vapaata kättä jälkihien pyyhkimiseen. Isoon kaupunkiin mahtuu monenlaista tapaa elää. Jos omassa helsinkiläisessä ympäristössäsi alkaa tuntua nurkkakuntalaiselta, mieti otatko itse asiat turhan vakavasti. Ole oma ihana itsesi niin hikisenä, kuin suihkunraikkaanakin. Älä piilottele itseäsi ja jätä vaikkapa kauppareissua väliin lenkin päätteeksi vain siksi, että joku saattaa katsoa sinua (omasta mielestäsi) liian pitkään. Heittäydy, äläkä vaivaa päätäsi sillä, mitä muut mahtavat sinusta ajatella.
Chjokosta ostan herkkusuklaat. Sähkökaappikuvassa komeilevasta, samalla paikalla olleesta Salosen kaupasta ostimme kahdeksan vuoden ajan maidot ja muut. Herkkusuklaat taisivat rajoittua siellä Fazerin valikoimiin. Ravintola Zinkellerin viereisestä ruokakaupasta haimme Kilt-suklaata ja MAC-mehujäätä. Rantojen sankarit eivät kerjänneet multa roposia flindaan, sillä olin heidän naapurinsa, omien kulmien flikka.
Ja kyllä, isokin kaupunki on pieni. Vastaani tulee vähän väliä ihmisiä, joiden edessä haluaisin olla edustavimmillani. Sen sijaan mulla on räät naamalla, tukka pystyssä vääristä paikoista ja turhan kireät hikiset juoksukamat päällä. Enkä todellakaan tuoksu Cleanin Warm Cottonilta. Mutta arvaapas minkä juuri tuokin vastaantulija huomaa mussa ensiksi? No tietysti mun juoksusta säihkyvät silmäni ja terveen punan poskillani. Sen sijaan, että hän kysyisi multa, miksi näytän niin räjähtäneeltä, hänen suustaan tuleekin sanat: ”Juoksitko pitkänkin lenkin?” ja ehkä sisimmässään tuntee pistoksen siitä, että on jättänyt lenkit väliin jo kolmen vuoden verran.
Ei kommentteja