Tyttärelläni on uimatreenejä tällä kaudella Vuosaaressa, Kontulassa ja Itäkeskuksessa. Uinnista on tullut meidän yhteinen juttumme, joten hänen kauhoessaan kilsoja viereisellä radalla, mä vesijuoksen, harjoittelen uimatekniikkaa tai vesijumppaan. Tänään en kuitenkaan uskaltautunut veteen, sillä käteni ovat vereslihalla pölyisten muuttolaatikoiden ja remonttipölyn vuoksi. Niinpä tyttäreni otti saunakamppeeni ja vaihtovaatteeni uimahallille mukaansa ja mä kaarsin hallin ulko-ovelta lenkille.
Siitä onkin jo aikaa, kun olen viimeksi tutkaillut Marjaniemeä juosten. Alue on oikea arkkitehtuurin kulta-aitta. Ikäkerrostumat ovat kiehtovia ja sieltä löytyy oman aikansa kukkasia niin hyvässä, kuin pahassakin. Voi vain kuvitella, kuinka isoja alkuperäiset tontit ovatkaan olleet, mutta nyt talot ovat suurelta osin kylki kyljessä. Juoksijana maisemat vaihtuvat näin ollen tuiki tiheään.
En ole aikoihin nähnyt yhtä paljon yksityisalueesta varoittavia kylttejä, kuin Marjaniemessä.
Pääsin rantaan vasta Marjaniemen uimarannan kohdalla, mutta siitä eteenpäin rantareitti jatkui jatkumistaan. Olisin päässyt rantoja pitkin aina Espooseen saakka. Kuuntelemani Run-DMC oli niin kaukana biisien synty-ympäristöstä kuin mahdollista. My Adidaksen kaikuessa korvissani ihailin vasemmalla puolella nousevaa tiheää kaislikkoa ja toisella puolella olevaa, silmänkantamattomiin jatkuvaa koivikkoa. Ja jalassani olivat mitkä muutkaan, kuin Hokat. Addua löytyi ainoastaan juoksupaidan alta.
Siirryin äänikirjaan kesken It´s Trickyn, juostessani siksakkia Herttoniemen kartanopuistossa. Vaihto musiikista puheeseen ei kuitenkaan rauhoittanut jalkojani, sillä aika alkoi olla pikku hiljaa kortilla. Olimme sopineet treffit lapseni kanssa uimahallin saunaan heti hänen treeniensä päätyttyä, enkä halunnut olla myöhässä.
Kyltin mukaan Itikseen oli matkaa 1,5 kilometriä. Tässä vaiheessa juoksua oli takana jo viitisen kilometriä.
Onneksi Helsingissä pääsee kätevästi paikasta toiseen muutenkin, kuin omin jaloin, pyörällä tai autolla. Julkinen liikenne on kattavaa verrattuna moneen pikkupaikkakuntaan Suomessa. Ja onneksi on Reittiopas, jolla pääsee tsekkaamaan lähimmän pysäkin sijainnin.
Mulla on yleensä aina pitkiksillä mukana dösälippu, sillä en voi koskaan tietää
a) minne päädyn tai
b) jaksanko juosta koko matkan.
On välillä myös erittäin virkistävää, kun ei tarvitse juosta ympyrää siten, että alku- ja päätepiste ovat samassa kohtaa. Joskus on hyvä karauttaa ratikalla lähtöpisteeseen ja juosta sieltä kotiin, tai kuten nyt tein, hyppäsin maski päällä metroon Herttoniemessä ja palasin Itikseen.
Aurinkoisen sunnuntaipäivän tunnin mittainen lenkki
Julkista liikennettä hyödyntämällä olen päässyt laajentamaan lenkkimaisemiani ja olen voinut sisällyttäää vaikkapa kauppareissun samaan syssyyn. Esimerkiksi IKEAan on kotioveltani vaivaiset viitisentoista kilometriä. Perille päästyäni voin tankata lisäenergiaa myymälän ravintolassa ja vessassa pääsen vaihtamaan vaatteet kuiviin ennen shoppailun aloittamista.
Juoksu-dösä/metro/ratikka -yhdistelmä vie tietty enemmän aikaa, kuin normi kiekka kotiovelta kotiovelle, mutta antaa lukuisia lenkkireittimahdollisuuksia lisää. Ja kyllähän moni juoksututtuni ajaa ensin autollakin päästäkseen lenkin alkupisteeseen.
Helsinki on tulvillaan hienoja juoksureittejä, mutta joskus niiden saavuttamiseen on nähtävä vaivaa. Mutta on se kaiken sen vievän lisäajan väärti!
Ei kommentteja