Oli ihan pakko heittää aamuvarhaisella 12 kilsan lenkki, jotta sain lisää rentoutta vaihtopenkkivahtina oloon. Se oli myös ainoa hetki, jolloin mulla oli aikaa ja mahdollisuus moiseen ylellisyyteen, sillä viikko on hurahtanut hetkessä futismammana ja joukkueenjohtajan hommissa.
Olen jännittänyt lasteni Helsinki Cup -matseja enemmän, kuin omia kisojani, ja se on paljon se. Lasten juostessa pallon perässä mun sydämeni on pomppinut samaan tapaan, kuin viikoittaisella reippaalla lenkillä ja loppupelejä on käyty samalla hartaudella, kuin oman maratonin jälkeen.
Mut nakitettiin jojon hommaan poissaolevana. Tai no, kyllähän mä siellä kokouksessa olin, mutta jouduin lähtemään kesken kaiken tytärtä vastaan. Olin kieltäytynyt kunniasta, mutta kotiin tullessani kokouksessa loppuun asti ollut mieheni ilmoitti ylpeänä, että perheessä on nyt kaksi joukkueenjohtajaa, yksi vanhemman lapsen joukkueessa, toinen nuoremman. Ei auttanut muu, kuin ottaa kunniatehtävä vastaan ja alkaa hoitaa sitä parhaalla osaamallani tavalla, eli mietin ensin mitä itse haluaisin jojolta ja aloin sitten toimia sen mukaan.
Kuvituskuvat ovat tältä viikolta, mieheni kameran kätköistä, käsitelty siten, ettei nimiä tai kasvoja erota. Olisin mielelläni tapetoinut tämän postauksen Helsinki Cupista ottamillani kuvilla, mutta kunnioitan pelaajien, valmentajien ja perheiden yksityisyyttä. Sen verran voin paljastaa, että ottamistani kuvista löytyy koko jalkapallon tunteiden kirjo.
Tämä kulunut viikko on ollut mahtava. On ollut hieno nähdä, kuinka tyttäreni joukkue on syntynyt uudestaan sen jälkeen, kun suuri osa siitä karkasi suurempaan ja nimekkäämpään seuraan. Jäljelle jääneet pelaajat ovat ottaneet ihan uudella tapaa vastuuta koko joukkueesta ja omasta pelaamisestaan. Uudet rekrytoinnit ovat tehneet hekin loistotyötä, vaikka aikaisempaa kokemusta matseista ei olekaan ollut. Joukkueessa on toki edelleenkin maalitykkejä, mutta peliä ei kuitenkaan rakenneta yksistään heidän varaansa, kuten edellisessä versiossa tuntui olevan. Olen nähnyt lukuisia onnistumisia, itsensä ylittämisiä ja kaverin kannustamisia. Olen äärimmäisen onnellinen, että olen päässyt seuraamaan tätä kosketusetäisyydeltä, vaihtopenkin vierestä.
Iso kunnia joukkueen uudelleenjärjestäytymisestä kuuluu uudelle, upealle valmentajakaksikollemme, jonka positiivisuus kantaa joukkuetta eteenpäin. He ovat näyttäneet esimerkillään, ettei auktoritetin saamiseksi tarvita tylytystä, eikä raivoamista. He ovat oppineet lyhyessä ajassa jokaisen pelaajan ominaispiirteet niin kentällä, kuin sen ulkopuolellakin ja kykenevät ohjaamaan jokaista yksilöinä. He rakastavat jalkapalloa yli kaiken ja sen kyllä huomaa!
Äidit ja isät ovat olleet tosi aktiivisesti mukana joukkueen tunnelmissa ja paikan päällä. Yhteenkuuluvuus yltää siis myös meihin aikuisiin. Ja mikä parasta lapsille, kun he saaavat hymyn katsomosta tai heti matsin jälkeen töissä oleva tai toisen lapsen matseja seuraamassa oleva vanhempi tarkistaa, mitkä juniorin fiilikset ovat. Ne kaikki kertovat välittämisestä.
Kohta on taas aika ladata pyykkikoneeseen maalivahdin ja lapsieni pelipaidat, unohtamatta tietystikään aamuisia lenkkivaatteita. Onneksi ne ehtivät kuivua aamuun mennessä, joten voin napata juoksukamat aamulla suoraan pyykkinarulta. Taidan olla kunnon hermojuoksun tarpeessa, sillä huomenna on loppu- ja sijoitusotteluiden aika. Antoisa viikko ei ole onneksi vielä ohi!
ps. Jos asut pääkaupunkiseudulla ja perheessäsi on futisseuran vaihtamista pohtiva tyttö tai poika, tai lapsesi haluaisi alkaa pelata jalkapalloa, tekstissä mainitun joukkueen ja seuran ovet ovat avoinna. Tässä seurassa saa takuuvarmasti peliaikaa ja halutessaan pääsee kokeilemaan siipiään myös yli ikäluokkien. Sekajoukkueissa on otettu myös tytöt hyvin vastaan. Omani on pelannut poikien kanssa jo kohta nelisen vuotta. Ota rohkeasti yhteyttä minuun pikkuliten(at)gmail.com, niin kerron lisää.
Ei kommentteja