Meitä on nyt kaksi arpinaamaa perheessämme. Omalla kohdallani asiassa ei ollut sen kummempaa dramatiikkaa, mitä nyt piti päästä eroon yhdestä pullistuneesta luomesta. Poikani taas joutui lääkärin ommeltavaksi aivan toisenlaisissa merkeissä.
Vuoden viimeisissä futistreeneissä hänen päänsä jäi pallon ja jalan väliin sillä seurauksella, että glögi valui posken läpi. Positiivista tapahtuneessa on se, että säästyimme hammaslääkärireissulta. Ihoa on helpompi karsia kokoon, kuin hajonnutta purukalustoa.
Postauksen kuva ei liity millään tavalla arpiaiheeseen. Onpahan kuitenkin todiste siitä, että edes joku perheessämme on hikoillut kuluneella viikolla. Tai ainakin loikkinut pitkin kaupunkia.
Olen vältellyt lääkärin ohjeiden mukaisesti hikiliikuntaa liki viikon. Kielletystä hedelmästä tulee pikkuhiljaa aikamoinen pakkomielle. Olen tullut viikon mittaan siihen tulokseen, että olisin ollut takuuvarmasti lenkillä miltei joka päivä. Tosiasiassa olisin varmaankin ottanut tämän viikon muutenkin lungisti. Niin tai näin, asia jäänee ikuisiksi ajoiksi arvoitukseksi.
Poikani poskessa on nyt Sakke-niminen arpi, mun poskessani oleva arpi sai nimekseen Juha. Molemmat on nimetty aiheuttajansa mukaan. Muistamme heitä molempia lämmöllä. Pojallani on kasvoissaan tarina kerrottavanaan ja mulla... no mieluummin otan kauniin, siistin viivan ihooni, kuin ihailen nenääni alati kasvavan luomen varjossa.
Ei kommentteja