Yksi kansakunnan katoavista taidoista on suuntamerkin näyttäminen. Tavallaan olen jo tottunut siihen, että kanssapyöräilijät kuvittelevat mun olevan ajatustenlukija, mutta vilkkua säästävät autoilijat nostattavat niskakarvani pystyyn. Myönnettäköön, että pahoissa vähältä piti -tilanteissa saattaa nousta niin ääni, kuin tarkkaan valittu sormikin.
Käsivarret saavat hyvää treeniä fillaroidessani. Joskus ne lävähtävät suureelliseen suuntamerkkiin, mutta välillä pienempikin piisaa. Yhtä kaikki, haluan muiden tietävän, mihin suuntaan aion seuraavaksi lähteä polkemaan.
Vuoden 2016 HHM:llä ex tempore -jänökseni lähtenyt Johanna näytti mulle puolimaratonilla, kuinka suuntamerkki toimii myös juostessa. Käsi hyvissä ajoin näyttämään tuleva pysähtyminen tai käännös ja sitten toimitaan sen mukaan. Varsinkin isoissa kisoissa suuntamerkin näyttäminen helpottaa menoa hurjasti, ellei nyt ihan ehdoin tahdoin halua itseään isompaa juoksijaa selkäpuolelta suoraan iholle.
Noudatan Johannan oppeja myös normilenkeillä. Olen saanut lenkkipolulla useasti kiitosta suuntamerkin näyttämisestä niin pyöräilijöiltä, kuin muiltakin kulkijoilta. Viimeksi poliisi hiljensi kohdallani vauhtiaan ja peukutti suuntamerkin näyttämiselle. Toki jotkut kanssakulkijat ovat ihmeissään käsieni heiluttamisesta, mutta annan heidän kysyvien katseidensa mennä verkkokalvon kautta sisään ja korvan kautta ulos. En anna muiden ihmettelyiden vaikuttaa tapoihini.
Joskus suuntamerkin näyttäminen on pelastanut potentiaalisilta onnettomuuksilta, väsyneenä kun en ole aina aivan välkyimmilläni ja lähestyvä auto tai muu nopeasti liikkuva on jäänyt huomioimatta. Onneksi muut kulkijat ovat huomanneet ajoissa suuntamerkistäni, että olen kirmaamassa suoraan kulkuvälineen eteen. Niinä hetkinä olen ollut noloudesta kirkkaanpunainen ja olen jäänyt kelaamaan tilannetta kerta toisensa perään. En ole kuitenkaan menettänyt kuin palasen ylpeydestäni. Olen palannut kotiin ehjänä.
PS. Hauskaa, miten uusien taitojen ja tapojen opettaja jää niin hyvin mieleen. Edelleenkin ajattelen Johannaa aina – siis tosiaan ihan aina – kun osoitan juostessani kädellä tulevaan juoksusuuntaan. Ja niitä tilanteita on lenkeillä lukuisia. Kiitos Johanna tätäkin kautta <3
Ei kommentteja