Turvaväli

Ensimmäinen koronaviikko meni kauhistellessa, toinen meni tosi syvissä vesissä henkeä pidellen ja kolmannella yritin repiä itseni irti orastavasta masennuksesta. Neljännen koronaviikon alkuun löysin (kovasti ja syvältä kaivaen) kaksi koronasta seurannutta positiivista asiaa.

Olen jo pitkään ollut niin juostessani kuin kävellessänikin näkymätön. Muut kaduilla kulkijat eivät väistä, vaan yrittävät itsepäisesti kävellä, pyöräillä, juosta tai ajaa lävitseni. Yksikään ei ole siinä vielä onnistunut, mutta monta läheltä pitää -tilannetta on kuitenkin ollut. Monesti toinen osapuoli ei ole tajunnut edes sitä.

Kevät on jo tosi pitkällä. Juoksun tuskaisuudesta päätellen koivua on jo ilmassa. 

Korona-aika on valpastanut ihmismieltä kummasti. Osa kaartaa puolestani ojaan juostessani ohi, osa heristää mulle sormeaan, jos en suostu hyppäämään autojen sekaan juoksemaan, vaan ohitan normaalin sosiaalisen etäisyyden rajamaastossa. Yhtä kaikki, oli reaktio mikä tahansa, mut huomataan. Enää jengi ei maleksi vain kännykkäänsä selaillen, vaan katse yltää kauemmaksi. Toivoisin, että se jäisi korona-ajan jälkeen vakioksi, emmekä palaisi taas samaan vanhaan, puolisokeiden haamujen täyttämään kaupunkitilaan. 

Niin ja mikä se toinen positiivinen seikka onkaan? No tietty se, ettei meillä ole tarvinnut tehdä täitarkastuksia pieneen ikuisuuteen. Täit kun eivät leviä Teamsin kautta.