Piti oikein kalenterista vilkaista, kuinka mones virallinen koronaviikko onkaan menossa. Olen ollut tällä kuudennella viikolla saamaton, turhautunut ja alakuloinen, eikä tulevaisuus ole näyttänyt kovinkaan ruusuiselta. Edellisellä viikolla olin täynnä toivoa, eli näin nopeasti mieliala voi hypätä vuorenhuipulta merenpohjaan.
Onneksi lauantai koitti kuitenkin valoisemmissa merkeissä. Aurinko paistoi aamiaispöytään ja lempilenkkivaatteet löytyivät vaivatta pyykkinarulta. Cliftonit solahtivat jalkaani, aivan kuin ne olisivat odottaneet jo pitkään lähtökäskyä. WhatsApp-puhelu pärähti päälle ja mut napattiin Paavon tyttöjen virtuaaliselle lenkille.
Onneksi olin liikkeellä Seurasaaressa ennen päivän pahinta ruuhkahuippua.
Olimme kaikki paikalla, Johanna, Ansku ja Satu, kukin omilla kotikulmillaamme. Onneksi Johanna hoiti lenkkimme teknisen puolen, eli kuinka pääsemme samanaikaisesti linjoille. Meille muille riitti, että juoksimme ja juttelimme. Kuulokkeideni mikrofoni osoittautui todella herkäksi, joten mun täytyi suojata se buffin lisäksi hupulla. Tunsin olevani Rocky juoksentelemassa pitkin rantoja.
Vaikka rakkaat juoksuystäväni olivatkin fyysisesti kaukana, he olivat kuitenkin siinä rinnallani koko yhteisen lenkkimme ajan. Keskusteluaiheissamme ei tälläkään kertaa ollut tabuja. Uskon, että yhdymme kaikki Juoksukunnossa-blogin Anskun toteamukseen lenkin jälkeen:
Mä oon niin voimaantunut äskeisestä. Tuli tarpeeseen <3
Reitin varrella oli runsaasti ihailtavaa: valkovuokkoja, hiirenkorvia ja tanssahtelevia västäräkkejä. Jälkimmäiset olivat liian vikkeliä kuvattavaksi.
Mun juoksuni ovat olleet koko alkuvuoden ajan aikamoista räpiköimistä, mutta tänään tunsin oloni pitkästä aikaa hyväksi lenkkipolulla. Ystävien kanssa juttelu sai ajatukset pois itse juoksemisesta. Se oli vain oheistoimintaa, jonka avulla maisemat vaihtuivat hieman vikkelämmin. Mulla ei ollut mitään sen kummempia suunnitelmia lenkin pituuden suhteen, mutta jalkani veivät mua jutustelun lomassa kohti Seurasaarta. Ehdin kiertää sen miltei kokonaan ennen kuin oli aika päättää tämänkertainen virtuaaliyhteislenkkimme. Loppumatkan keskityin äänikirjaan ja muiden kulkijoiden väistelyyn.
Tämä oli peruslenkkejäni treenatessani ensimmäisille maratoneilleni. Niistä on jo parisenkymmentä vuotta aikaa.
Perhe lähti ulos miltei samalla ovenavauksella, kun tulin kahden tunnin lenkiltä kotiin. Ehdin sopivasti valmistaa astetta erityisemmän ruoan pöytään ja pestä hien pois iholta, ennen kuin he palasivat takaisin. Välillä kotona on ollut hieman kireä tunnelma, aivan kuten varmasti tuhansissa muissakin korona-ajan perheissä. Oli ihana istua hyvän ruoan äärellä, parhaassa seurassa, varsinkin kun räjähdysherkästä ilmapiiristä ei ollut tietoakaan, vaan kaikki olivat hyväntuulisia ja nauru oli itse kullakin herkässä. Nämä pienet, tärkeät hetket ovat hyvä muistutus siitä, että kestämme poikkeusajan yhdessä, välillä kinastellen, mutta aina rakastaen.
Kultainen seinä, hopeinen Mac ja timanttinen tallipäällikkö
Työpäiväni ovat olleet tulvillaan etäkokouksia. Myös lauantaille osui yksi sellainen, hartaasti odotettu Hoka-lähettiläiden tapaaminen. Imurilaatikko kävi mainiosti kotistudion pöydäksi ja sänky passeliksi istuimeksi. Vielä kun sain auringonvaloa ja varjoja taustaan mukaan sekä tekniikan futaamaan, olin valmis lähetykseen.
Ilta on vielä nuori. Veikkaan, että se tuo tullessaan ainakin kotitekoisia herkkuja siitä päätellen, että mies ja tytär pistivät äsken jädekoneen pyörimään. Väristä ja tuoksusta päätellen illan herkuttelulistalla tullee olemaan marjajogurttijäätelöä. Se kruunaa tämän lauantain.
Tästä päivästä jäi hyvä maku suuhun monella tapaa. Toivottavasti päivän tuoma positiivisuus ei jää väliaikaiseksi, vaan onnistuin ponnistamaan itseni uudelle tasolle. Ainakin juoksussa se jo näytti onnistuvan, joten miksei myös korvieni välissä.
Lämmin kiitos Paavon tytöt erityisen tärkeästä lenkistä <3
Ei kommentteja