Ero torstai- ja perjantaiaamun välillä oli huikea. Koronavirusuutisoinnit tyhjensivät kaupungin kuin yhdellä taikasauvan huitaisulla. Ratikat puksuttivat eilen Aleksia pitkin miltei tyhjinä, eikä kadulla ollut kuin kourallinen ihmisiä väistelemässä kivijalkakauppoihin täydennystä tekeviä pakettiautoja.
Ei uskoisi, että asun Suomen pääkaupungin keskusta-alueella. Tänään kaupunki oli aamuyhdentoista aikoihin typötyhjä. Pulutkin istuivat Kaivopihalla reilun metrin mitan päässä toisistaan. Kun yskäisin Aleksanterinkadulla, kiitos katupölyn, jokainen kynnelle kykenevä astui vähintään askelen verran kauemmaksi. Tämä siitäkin huolimatta, että he olivat hädin tuskin kuuloetäisyydellä ja tuuli varmasti vei vähäisetkin pisarat toiseen suuntaan, eli ne, jotka eivät olleet tarttuneet hihaani.
On hyvä, että viranomaisten antamia neuvoja noudatetaan, jotta kaikki eivät sairastuisi samanaikaisesti. Kuulun itse astmaatikkona riskiryhmään ja sillä asialla olinkin vaeltamassa tyhjinä kaikuvilla kaduilla. Tarvitsin apteekista täydennystä lääkearsenaaliini, jotta hoitotasapaino pysyy oikeanlaisena. Jos tauti iskee, olen ainakin tehnyt voitavani sen suhteen, ettei perustautini aiheuta omaa huolimattomuuttani lisäpäänvaivaa.
Arjen rajoittaminen ottaisi varmasti pattiin aivan toisella tapaa, jos joutuisin vetämään rastin kaikkien kevään kisojen päälle ja joutuisin pähkäilemään, kuinka saan mahdutettua ne syksyn jo valmiiksi täyteen ahdettuun kisakalenteriin. Ja jos saisin lisäksi hurjasti persnettoa lennoista ja majoituksista kisapaikalla. Mutta näitä murheitahan mulla ei ole, sillä jostain syystä en ole ilmoittautunut mihinkään ennen heinä-elokuun vaihetta. Ymmärrän kuitenkin juoksukavereideni koronapotutusta.
Ruotsissa ollaan monessa asiassa meitä edellä, myös koronaviruksen etenemisessä. Lääkärisiskoni on pitänyt mua ajan tasalla siitä, mitä lahden toisella puolella todella tapahtuu. Olen päässyt vilkaisemaan myös kulissien taakse. Näitä uutisia kunnellessani olen aina vain vakuuttuneempi siitä, että yleisötapahtumien rajoittaminen myös Suomessa on ainoa oikea ratkaisu.
Myös lasten harrastukset ovat hetken, tai kukapa tietää vaikka pidemmänkin aikaa hyllyllä. Lasten futisseura noudatti välittömästi Palloliiton suositusta pitää treeni- ja pelitaukoa. Vaikka tyttären uimaseura olikin aikeissa pitää treenit tavalliseen tapaan, teimme itse päätöksen jo torstaina, ettei meidän perheellämme ole asiaa uimahalliin vähään aikaan. Lopulta nekin laitettiin säppiin täällä Helsingissä.
Olen toki huolissani siitä, millä teholla virus mahdollisesti tulee iskemään rakkaimpiini, mutta en anna itseni vaipua hysteriaan. Myönnän, että olen ostanut muutaman ylimääräisen hiivan ja pastapussin kaappiin siltä varalta, jos on tarvetta hemmotella perhettä tuoreilla sämpylöillä tai taikoa pikaruokaa. Vessapaperin hamstraukseen en ole kuitenkaan ryhtynyt.
Mua surettaa valtavasti ystävieni puolesta. Niiden yrittäjien, joiden duunit katoavat kuin tuhka tuuleen. Niiden, joiden kaupat ammottavat tyhjyyttään (tai no, myytävää kyllä piisaisi) ja entisten työkavereideni, joiden päällä leijuu yt-neuvotteluiden ilkeä myrskypilvi. Koronavirus koskettaa meitä kaikkia jollain tasolla. Loppujen lopuksi kauan odotetun juoksukisan peruuntuminen ei enää näytäkään niin julmalta kohtalolta, jos se jää yksilötasolla ainoaksi takaiskuksi.
Ei kommentteja