Vaikka vaiva onkin ohimeneväistä sorttia, en saanut jännitystä laukeamaan ennen viimekertaista hypopressivetreeniä. Olin kireä kuin viulun kieli, enkä kyennyt keskittymään hetkeen. Hengitysharjoitukset menivät paria valehengitystä lukuunottamatta täysin pipariksi.
Opin, ettei hypopressiveharjoitusta kannata tehdä puolittain. Siinä on joko mukana kaikilla tasoilla, niin fyysisesti kuin henkisestikin, tai sitten pitää hyväksyä tosiasia, ettei nyt ole oikea aika sille. Läsnäolo on yhtä tärkeää, kuin oikeaoppiset asennot tai hengitys.
Yritin rentoutua parhaani mukaan, mutta en saanut aikaiseksi loppurauhoittumisen aikana kuin ainoastaan vellovan aallokon suljettujen silmieni verkkokalvoille. Ajatukseni liitelivät muissa sfääreissä tiuhaan sykkivän sydämeni tahtiin.
Seuraavalla kerralla juoksen hypopressivesalille ja yritän karistaa turhan eläväiset ajatukseni Kulosaaren sillalle. Tai kenties hyppään avantoon töistä tullessani. Mitä tahansa, kunhan saan mielen ja kropan vastaanottavaiseksi kaikelle sille, mitä hypopresivellä on mulle antaa.
Ei kommentteja