16 kilometriä kekkereistä kotiin juosten on mulle peruskauraa. Juhlissa nautittu kakku on hyödyllistä polttoainetta ja limulasillinen on hoitanut nestetytyksen. Juhlavaatteet kulkevat kätevästi kotimatkan miehen repussa, joten itselläni ei ole kannossa kuin astmapiippu, kevyttoppatakki, bussikortti ja hieman käteistä.
Sade ei pidä mua poissa lenkkipolulta, mutta eilisessä myräkässä tuntui ainakin alussa siltä, että päivän askeleet olisi varmaankin kannattanut hankkia jollain muulla tavalla. Vastatuuli oli järkyttävä ja näkökentässäni oli tiheä sadepisaraseinä. Kenties olisin nähnyt eteeni edes hieman paremmin, jos olisin heivannut juoksurillini suosiolla juoksureppuun.
Aikomuksenani oli juosta pitkin joen viertä aina Arabiaan saakka, mutta onnekseni tajusin vaihtaa suunnitelman lennosta. Tulviva joki ja myrskytuulen tanssitettavana olevat puut kun eivät ole paras mahdollinen yhdistelmä juoksuun. Sen sijaan yritin asettaa sisäisen kompassini oikeaan suuntaan kaduilla juoksennellen. Välillä juoksin harhaan, mutta aika hyvin pysyin kartalla alkaessani seurata tietyn bussilinjan reittiä. Lyhinhän reitti se ei missään nimessä ollut, mutta pysyinpähän sentään kartalla. Autot antoivat mulle jatkuvasti tietä. Taisin näyttää aika säälittävältä ja varmasti auton lämmössä istuville tuli kylmä jo ihan mua katsellessa.
Lenkillä ei tullut juurikaan otettua kuvia. Mitä vähemmän pidin kännykkää esillä, sitä varmemmin se pysyi kuivana.
Vastatuulesta huolimatta musta tuntui, että voisin juosta vaikka koko illan. Vaikka vaatteet olivatkin märät, pysyin silti sopivan lämpimänä. Olin kuitenkin unohtanut pakata juoksusukat mukaan, mutta villasukat tuntuivat toimivan riittävän hyvin. Juoksin läpi lätäköiden ja osa vedestä jäi vellomaan sukkiin, mutta koivetkin pysyivät yllättäen mukavan lämpiminä nekin. Akilleen kantapääksi osoittautui juoksukäsineeni, joista puristelin välillä vesiä pois. Normaalisti käteni lämpiävät juostessa, mutta tuossa nolla-asteisessa sateessa mulla oli lopulta sormieni tilalla pelkät jääpuikot.
Ogelin kohdalla mun oli pakko luovuttaa. Juoksin junalaiturille ja ehdin juuri ja juuri keskustaan menevään junaan. Yritin lämmitellä junassa kohmeisia käsiäni patterin päällä ilman sen kummempaa tulosta. Pikakävelin äärimmäiseltä laiturilta rautatieasemalle sisään ja etsin sopivan nurkan vaihtaakseni litimärän juoksutakin repussani olevaan rotsiin. Tässä vaiheessa tärisin kuin haavan lehti. Mieleeni alkoi tulvia muistoja vuoden 2012 Tukholman pakkasmaratonilta. Opin siellä, että tällaisessa säässä pysähtyminen on juoksuakin pahempaa.
Onneksi kotikulmilleni ajava dösä oli jo pysäkillä ja pääsin sen lämpöön kalisuttamaan hampaitani. Avasin lenkkareiden nauhat jo bussissa, jotten joutuisi taistelemaan niiden kanssa kotona. Juoksin dösältä korttelin verran himaan, riisuin lenkkarit ja sukat jo käytävässä, ryntäsin kotiovelta suoraan kylppäriin ja miltei hyppäsin ammeeseen juoksukamat päälläni. Tulikuuma vesi sähisi sormissani.
Talvijuoksulempparini, Challenger ATR:t kuivumassa
Olen tyytyväinen, että lähdin extreme-säähän juoksemaan, vaikka viikon pitkis tyssäsikin jääkalikoihin. Tämä oli hyvää henkistä treeniä niitä maratoneja silmälläpitäen, jolloin sää on kaikkea muuta, kuin unelma. Samalla tuli huomattua, mitä kaikkea lenkkivarusteistani vielä puuttuukaan. Kertakäyttöisillä kädenlämmittimillä ja vedenkestävillä käsineillä olisi ollut käyttöä. Ehkäpä olisin kyennyt juoksemaan niiden avulla ainakin Pasilaan saakka.
Ei kommentteja