Jotkut ovat tunteneet elävänsä tänä talvena päättymätöntä marraskuuta, itse olen taas ollut keskellä ikuista kevättä. Meillä on ollut lapseni kanssa tylsien metromatkojen piristykseksi ajatusleikki, jossa panemme jatkuvan pimeyden myöhäisten kevätiltojen piikkiin. Ihmettelemme leikissämme ääneen, kuinka metro voikin olla niin täynnä ja miten me voimmekaan olla megapirteitä, vaikka leikkikellomme lähentelee iltayhtätoista. Ilokseni leikki muuttui todeksi aikaisemmin kuin uskoinkaan.
Eilen aamulla herätessäni tajusin, etten taida sittenkään enää saada kiusakseni kuukausien mittaista kylmyyttä ja liukkautta, rännässä kahlaamisesta puhumattakaan. Sen sijaan heräsin ensimmäiseen ihan oikeaan kevätaamuun.
Kenties uuden ajanlaskun alkamiseen oli syynä sängystä nouseminen valoisaan aikaan. Se, kun avatessani ikkunan kuulin kevätlintujen sirkutuksen, kasvoillani tuntui lempeän kirpakka tuuli ja näin kuivan asfaltin. Tunteen kruunasi siitepölystä valuva nenä ja tukkoinen hengitys.
Olen tässä kodissamme nauttinut aina erityisesti kevätaamuista. En osaa kuvailla pulppuavaa tunnetta, joka antaa energiaa päivän aloitukseen. Tuntuu, kuin kaikki saisi uuden, puhtaan alun, eikä kesään ole kuin pienen pyrähdyksen verran. Miten osuvalta tuo tuntuikaan erityisesti eilen, normikeskiviikkona, lasten hiihtoloman keskivaiheilla.
Ryntäsin lastenhuoneeseen herättämään lapsia hihkumalla
Nyt on kevät!
Herätystapa oli miltei yhtä tehokas, kuin jos olisin käynyt kuiskaamassa, että aamiaispöydässä on vastapaistettuja korvapuusteja. Kevään mahti yltää kauas.
Koko loppuaamun sain vihjeitä siitä, että olen oikeassa vuodenaikojeni suhteen: Korkeasaaren karhut olivat heränneet edellisenä päivänä talviunilta, kaupunkipyöräteline on jo pystytetty päävartioston naapuriin ja kukkapenkistä tunki krookusten varsia. Meillä tosin komeilee koti-ikkunallamme vielä jouluamarylliksemme viimeinen kukinto. Vuodenajat ovat kurotelleet toistensa tontille tuon upean punaisena hehkuvan kukan tapaan.
Ei kommentteja